Kun minun isäni kuoli, toit minulle kortin, johon olit kirjoittanut raamatunlauseen. Muistatko? Ja sitte keskustelimme Jumalan palvelemisesta. Me molemmat halusimme oppia sitä. Nyt olet aikeissa tehdä suuren uhrauksen palvellaksesi Jumalaa. Mauri, sinä olet hyvä ja jalo, enkä minä kehoita sinua luopumaan oikealta tieltä. Mutta entä jos sinun ei tarvitse uhrautua? Eikö unelmasi vieläkin voisi täydellisesti toteutua Jumalan tiellä?
Mauri, luottaisitko minuun? Jos sen teet, olen valmis. Sinä hankit kelpo työnjohtajan, ja minä tulen hoitamaan taloa sinulle. Lähde sitte omalle toivotulle työmaallesi, lue, tutki, pyri perille! Loma-aikoina tule tarkastamaan, miten on talosi laita. Niin kauvan kuin kaikki on hyvin, voit viipyä poissa tekemättä väärin. Viivy kymmenen vuotta — viivy enemmän, jos halajat. Minä vaalin uskollisesti isiesi muistoa.
Ehkä arvelet, etten osaa hoitaa taloa. Jos niin on, pane minut viralta pois ja tule itse sijaan! Katsoppas, minulla on hiukan itseluottamusta — oh, miten se kuuluu pakanalliselta! En tarkoita juuri niin, luulenpa vaan olevani terve, käytännöllinen tyttö, ja kun ahkeroin parastasi, uskon että Jumala on kanssani.
Vai onko sinulla toinen vastaväite: minun entisunelmani, joka täten raukeaisi? Sinä tiedät, että isäni kuolemasta asti olen tähdännyt varmaan päämäärään: kotikylän kansakouluun. Kun pääsiäisviikolla pikimmiten käväisin siellä, oli tarkoitukseni kuulustella tätä mahdollisuutta. Rovasti, Tuomiston agronoomi, kunnanlääkäri, Mäkelän isäntä ja sinun isäsi myönsivät jokainen erikseen, että oikeastaan tarvittaisiin apuopettajatar, sillä oppilaita on hyvin runsaasti, miltei suurin sallittu määrä. Lupasin hankkia hyvät todistukset ja hakea kahden vuoden kuluttua, ellei paikka sitä ennen ole täytetty. — Ei täytetä ennen, me odotamme oman kylän kasvattia, — sanoivat isännät. — Opettaja Kotirannan tyttärelle on virka varattuna jo isänsä tähden, — vakuutti rovasti. Sitä myöten siis oli tieni selvä.
Älä nyt kuitenkaan luule minun yrittelevän suurenmoista uhrautuvaisuutta. Se mitä ehdotin, ei ole minulle risti eikä tuskien tie, se on sula riemuni. Pyydän vaan saada ottaa mukaani äidin, oman rakkaan, uskollisen äitini. Sittehän sinullakin on äiti jälleen.
Tulen milloin kutsut.
Kyllikki ystäväsi."
Rouva Kotiranta luki kirjeen hämmästyneenä.
— Lapsi, ei tämä ole mahdollista. Tätä kirjettä et voi lähettää.
— Miksi en? — Tyttö seisoi suorana, luoden äitiinsä vakavan, avoimen katseen.