— Sinähän suorastaan tarjoat itseäsi hänelle.
— Minä rakastan häntä, äiti. Antaisin hänelle kaikkeni, koko elämäni. Sitä en ole kirjeessä sanonut. Tarjoan ainoastaan ystävän avun, eikä se voi olla väärin.
— Sinä olet nuori ja kokematon. Jos hän nyt rakastaisi sinua, olisi hän selvästi osottanut sen.
— En ole pyytänyt mitään itselleni. Minä vaan olisin koettanut tehdä hänet onnelliseksi.
— Sinä lapsi et tunne ihmisiä etkä ymmärrä omia sanojasi. Jos hänen tunteensa on ummulla, särjet sen, jos ei, sen vaikeampi sinulle. Joka tapauksessa panet alttiiksi onnesi, ehkä vielä maineesikin.
Kyllikki katsoi äitiinsä suurin, kysyvin silmin. Sitte hän huoahti, kärsimättömyyden väre äänessänsä: — Miksi ihmiset ovat niin monimutkaisia? Mitä parasta aikoisi, sitä ei saa tehdä. Ennen kouluaikana minun ei sopinut seurustella Maurin kanssa, ja nyt minun ei sovi häntä auttaa. Äiti, jospa minä tekisin sen kuitenkin!
— Minä en tule myötäsi, Kyllikki. Soisin sinulle kaiken onnen, sen tiedät kyllä, mutta juuri siksi en voi tähän antaa suostumustani.
— Onko se totta? Varmaanko, äiti?
— Aivan varmaan.
— Siis sen täytyy raueta. — Kyllikki oli syvästi pettynyt. — Tämä, äiti, oi tämä on tuskien tie! — Hän purskahti itkemään.