Hänen ensimmäiset morsiusviikkonsa eivät kuitenkaan muodostuneet niin sekoittumattoman hurmaaviksi kuin hän oli kuvitellut. Sulhasen äiti selitti päättävästi, että häitä ei sopinut viettää, ennenkuin professorinpaikka oli taattu ja morsian myöskin valmistunut tulevaan kutsumukseensa, joka ei ollut pelkkää leikkiä ja leijailemista. Tohtori itsekin alkoi arvella, kun tunteiden äkillinen, yllättävä kuohu vähän oli laskeutunut. Entä jos professorinvirka runsaampine leipineen luistaisi ohi? Ihanan Margitin tavat ja vaatimukset olivat hiukan huolestuttavia. — Vie minut taas illalla oopperaan! Ota vaunut, minun valkoiset kenkäni tahraantuvat raitiossa. Raimund, emmekö tänään syö illallista tuossa hotellissa, jossa oli niin hyvää jälkiruokaa? Näin me naituinakin teemme; minä en osaa ensinkään keittää, tiedätkös! — Tule, Raimund, katsomaan tähän ikkunaan! Näetkö, noin herttainen otsakoriste! Minusta olisi äärettömän hauskaa panna se päähäni kultusministerin tanssiaisiin. Sano, ostetaanko? — ja sitte hymy niin kiehtova ja katse niin veitikkamainen ja armas, että sulhanen ei voinut muuta kuin astua sisään ostamaan hänelle. Mutta rahat maksettuansa tohtori Barlitz oli pahalla tuulella koko illan ja vielä seuraavan päivän lisäksi. Mistä hän voi tietää, saiko tyttö niin suuret myötäjäiset, että ne riittivät kaikkiin hänen mielitekoihinsa ja vielä vähän muuhunkin?
Tuomarin saapuessa Wieniin tohtori selitti kylmänlaisesti, että hänen nyt oli mahdotonta matkustaa Suomeen, sillä virkaanvalmistus pidätti hänet toistaiseksi. Vanha professoritar tiesi, ettei se ollut totta. Hän katsoi poikaansa tutkivasti silmiin ja kielsi kihlauksen julkaisemisen. Ensin Margit itki kauniit silmänsä punaisiksi, sitte hän närkästyi ja lähti pää pystyssä, vaikka mieli oli kuin pelästyneen, pahaa aavistavan lintusen. Berliiniin hän sai kirjeen, jossa tohtori purki kihlauksen.
Margit oli epätoivosta aivan suunniltaan. Hän itki taukoamatta, ei tahtonut nähdä tauluja eikä museoita, ei suostunut edes lähtemään ulos. Hän oli aina tottunut saamaan tahtonsa täytetyksi; nyt ei mikään auttanut. Kuumimmilla kyynelillään hän ei voinut ostaa takaisin onneansa.
Tuskaa seurasi välinpitämättömyys. Laivamatka Itämeren yli oli mitä ihanin. Muut matkustajat heittelivät leivänmuruja valkosiipisille kalalokeille, jotka parvina seurasivat laivaa. He leikkivät päivin seuraleikkejä ja illalla ihailivat auringon laskua siintävän meren helmaan. Margit oli toisten mukana. Yhdentekevää hänelle, oliko vai ei.
Sellaisena hän saapui Tuomarilaan. Hän oli kaikkeen kyllästynyt: huvituksiin, ihmisiin ja omaan nuoreen elämäänsä. Hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä harrastamista.
Hänen tullessaan oli lauvantai-ilta. Kirkonkellot ilmoittivat pyhäaattoa kirkkaasti heläjävin äänin. Länteen siirtyvä aurinko kultasi lempeällä valolla vihreätä aaltoilevaa viljaa ja tuoreina tuoksuvia apilaniittyjä. Vehmaitten rantaäyräittensä välissä joki värehti kuin välkkyvä hopeavyö.
Luonnon suuri rauha vaikutti hyväätekevän lääkkeen lailla väsyneeseen, haavoitettuun sydämeen. Kotona omassa valkeassa ylishuoneessansa Margit itki viihdyttäviä kyyneliä ja nukkui syvään, suloiseen uneen ensi kerran pitkästä ajasta.
Olihan siinäkin jonkinlainen lohdutus, mitä äiti hänelle vakuutti: — Kyllä sinä unohdat, pikku Margit. Melkein on onnellisempaa, ettei joudu aivan nuorena naimisiin, sillä oma koti voi sitoa monella tavalla. Koeta iloita elämästäsi ja odottaa uutta rakkautta!
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, Margit kumminkin heräsi vakavalla mielellä. Aamiaispöydässä tuomari puhui aikovansa kirkkoon, koska kylältä oli tuotu tieto, että jumalanpalveluksen jälkeen oli tärkeä kirkonkokous. Sanaa sanomatta Margit otti rasiasta suuren, unikoilla koristetun hattunsa ja lähti mukaan. Hän ei tällä kertaa arvostellut alttaritaulun epätaiteellisuutta eikä vanhojen eukkojen täräjävää laulua. Hän kuuli äsken hankittujen urkujen kauniit soinnut, joihin yhtyi lukkarin tenoori ja muuan miellyttävä, puhdas baritooniääni. Virren sanatkin puhuivat hänen tunteillensa:
"Oi, viekas onni maailman tuo kohta murheen katkeran…"