Margitin silmiin kohosi kyyneleitä, mutta samassa hän kääntyi katsomaan, kuka lauloi baritoonia. Hän näki Mauri Koivun. Näytti, ikäänkuin Maurikin olisi katsonut häneen, vaikkei hän kuitenkaan tervehtinyt. Margit muisti, että se kai ei sopinut kirkossa kesken virttä. Hän kiinnitti taas silmänsä virsikirjaan, koettaen päästä äskeiseen kirkkotunnelmaan; mutta liikutus oli hälvennyt, kunnes kappalaisen ylen tunteellinen, herkästi vaikuttava saarna sen palautti.
Margit oli kirkonkäyntiinsä tyytyväinen. Hänen mielessään liikkui hämärä tunto, että on lohdullista olla hurskas ihminen, jos on sattunut kokemaan suruja elämässä.
Kirkkomäellä hän tapasi Maurin, joka viime vuonna tuskin kertaakaan oli johtunut hänen ajatuspiiriinsä. Nyt oli vähän hauska kuulla, mitä hän toimiskeli. Vai niin, vai oli hänen isänsä kuollut ja hän oli agronoomi ja tilanhoitaja.
— Sinäpä valitsit viisaasti, — sanoi Margit. — Sinä varmaankin viihdyt erinomaisesti täällä maalla. Luulen, että agronoomit ovat kadehdittavia ihmisiä.
— Kuinka niin? — ihmetteli Mauri. — Ennen Margit piti kaupungista.
— Pidinkö? Niin, minä olen nyt nähnyt niitä kyllikseni, pieniä ja suuria, Berliinin, Pariisin, Rooman, Wienin — en voi ajatella niitä ollenkaan. Minusta täällä nyt on hyvä olla.
— Eihän Margit kuitenkaan tänne jää? Täällä on niin pientä ja hiljaista.
Mauri katseli häntä kuin ulkomaan kukkaa, niinkuin lapsuutensa outoa ilmestystä kerran kurjenmiekkojen keskellä joen rannalla.
— Minä haluankin hiljaista, — vastasi Margit.
Mutta kotiin tultuansa Margit taas ajatteli, ettei tämä hiljaisuuskaan ollut hauska. Ei mikään ollut hauskaa. Kuinka voi saada elämän kulumaan, kun toiveet ovat särkyneet?