5.
Mauri tarttui tarmolla talonsa ohjaksiin. Hän otti meijerikoulun käyneen taitavan karjakon ohjaamaan naisväen toimia ja johti itse miesten työt. Pekan, viisikymmenvuotiaan poikamiehen, hän asetti isäntärengiksi. Pekka oli paimenpojasta alkaen palvellut talossa. Hän oli juro ja vähän omituinen, mutta Mauri tiesi kaikkien häntä kunnioittavan, sillä viisasneuvoisempaa ja uskollisempaa ei ollut toista.
Rovasti oli ollut oikeassa: hyvä tahto opettaa miehen. Niinkuin Mauri lyseosta aina oli saanut hyviä todistuksia, niin hän sai maanviljelysopistostakin. Kotona Pekka aivan ällisteli "akranaamiansa". Semmoinen pehmeä poika — hyvä kyllä luonnostaan, höyli ja nöyrä — mutta eihän siitä ennen ollut maantoimiin. Mistä se nyt tuommoiseksi on tullut? Kyllä Pekka ennen oli opistoista kuullut — mitä ne olivatkaan kaikki nimeltään, kansanopistoja ja maamieskouluja, kunhan ei vaan ollut kana- ja mehiläiskoulujakin. Hän oli pitänyt niitä uudenaikaisina hullutuksina. Nyt hänen arvonantonsa kohosi huomattavasti, ainakin semmoista opistoa kohtaan, jota Mauri oli käynyt.
Aamusin Mauri lähti väen mukana liikkeelle, ja pitkin päivää hän uurasti työssä. Ensin miehet katsoivat toisiinsa ja tytöt supattelivat. Ei tahtonut syntyä rattoisuutta eikä kodikkuutta. Pekka kysyi vihdoin, luuliko akranaami, ettei hän, vanha mies, pitänyt talon puolta. Olisihan akranaami voinut maata aamulla ja päivällä ratsastaa hevosella, niinkuin Tuomistolainen kuului tekevän.
Mauri taputti Pekkaa olalle, arveli että isäntä oli suorempi nimi kuin akranaami, ja vakuutti luottavansa Pekkaan ja väkeensäkin aivan täydellisesti. Mutta tietäähän Pekka, että isännän askeleet pellon höystävät. Sitäpaitsi hän ei ollut taloa ottanut laiskotellaksensa.
Pian rengitkin tottuivat hänen seuraansa ja rupesivat hänestä pitämään. Ei vielä milloinkaan Koivulla työt olleet sujuneet niin ripeästi ja iloisesti kuin Maurin ensimmäisenä isäntävuotena. Hän oli itsekin tyytyväinen ja kiitollinen, huomaten kuinka Jumala kaiken käänsi parhaaksi.
Kuta enemmän Mauri perehtyi taloonsa ja itse pani siihen työtä ja vaivaa, sitä rakkaammaksi ja läheisemmäksi se hänelle muuttui. Melkeinpä se oli kuin elävä olento, yksinäisen ystävä. Ei pelto pelkästään, ei karja, ei rakennus; ei myöskään humiseva koivikko eikä tyynenä juokseva joki. Ei mikään erikseen, vaan kaikki yhteensä. Hän ajatteli useasti rovastin kertomia muistelmia. Vanhan rakennuksen yläkerrassa asui nyt vuokralainen, eläkettä nauttiva kivulloinen nimismies ja hänen kaksi vanhanpuoleista, laihaa tytärtänsä. Yhtäläisyyttä tietenkään ei ollut olemassa, mutta ehkä juuri vastakohtaisuuden vaikutuksesta he aina johtivat Maurin mieleen Tapani ukon aikaisen vanhan herran ja Elina neidon. Samoihin muistoihin vei uusikin rakennus, Lehtoniemeksi nimitetty. Noilla paasilla koivujen alla nuori Elina varmaankin oli unelmoinut immenhaaveitansa, erämaan rauhassa, puhdas katse tähdättynä taivaan sineen tai kotijoen päilyvään pintaan, joka puiden lomista välkähteli. "Ehkä siitä vielä tulee jonkun toisen nuorikon lempilehto", oli rovasti sanonut.
Kesä kului nopeaan, syksy samoin, mutta talvi oli hiljainen ja oudon yksinäinen. Mauri kulki hämärän tullen edestakaisin huoneissansa. Niitä oli monta, liian monta. Enin osa väestä asui vanhan rakennuksen alakerrassa, täällä ainoastaan leski-Matleena ja Santtu, renkipoika, keittiön puolella. Silloin Mauri sytytti lampun, otti pienestä kirjastostansa sen uusimman lisän ja istuutui lukemaan. Joka kerta käydessään kaupungissa hän hankki kotiin kirjoja, milloin mitäkin: roomalaisia klassikoita, Kalevalan selityksiä, virolaisia satuja sanakirjoineen. Kaunokirjallisuutta hän osti harvoin; sitä hän mieluummin lainasi kylän kirjastosta. Hän ei tahtonut hyllyillensä mitään, jota hän ei ennakolta tietänyt arvokkaaksi.
Mutta joskus Mauri ihmetteli, ettei kirjojenkaan seura tuntunut riittävältä. Hän kaipasi ihmislasta, puhetoveria. Tai soittoa. Jospa hän olisi osannut soittaa mitä konetta tahansa! Se olisi yhtaikaa ilmituonut hänen sisimpänsä ja taas kielellänsä vastannut hänelle.
Väliin Mauri iltahämyssä käveli pappilaan, mutta rovasti oli nyt jo niin vanha ja heikko, että hän pääasiallisesti vietti päivänsä vuoteessaan. Mauri sai pari ystävällistä, rohkaisevaa sanaa; sitte hän taas palasi yksinäiseen kotiinsa tai pistäysi raihnaista nimismiestä ratostamaan, vaikka palkkioksi täytyikin juoda neitien kamferintuoksuista kahvia. Kappalainen ei Mauria erityisesti vetänyt puoleensa, pitäjän muut herrat vielä vähemmän. Nuori nimismies, lääkäri ja apteekkari pistivät yhteentultuansa tuutingiksi ja innostuivat tavallisesti keskustelemaan metsästysretkistänsä ja koirien kasvatuksesta. Silloin Mauri siirtyi joutavana syrjään, sillä hän ei juonut eikä metsästänyt. Tuomiston agronoomi, keski-ikäinen mies, harrasti suonviljelystä, mutta ei paljon muuta. Tolonen, kansakoulunopettaja, oli seurassa suuton sanaton, sillä välin kuin rouva puhui ummet ja lammet. Näistä kaikista Maurilla ei ollut kovinkaan suurta iloa. Sitte oli vielä Tuomarila. Miksi hänen sydäntänsä omituisesti sykähytti, kun hän ajatteli käymistä siellä? Eräänä aamupäivänä hän kuitenkin meni.