Hänet osotettiin tuomarin kamariin, jossa hän sai puolen tuntia istua tupakoivan vanhan herran vieressä, tehden selkoa maanviljelyksestänsä. Keskustelu rupesi arveluttavasti hidastumaan, kun äkkiä ovi aukeni, tulvahuttaen sisälle koko runsauden talvisia auringonsäteitä. Niiden keskellä seisoi Margit.
— Terve, Mauri, — sanoi hän sulavalla äänellänsä, — tule ruokasaliin lämpimäisille! Minä olen leiponut. Isä, kahvi on kuumana.
Maurista tuntui somalta, että keijukainen leipoi. Ne pienet valkoiset sokerileivokset maistuivat harvinaisilta. Tuomarinna oli vieraisilla veljensä luona kaupungissa, ja Margit hoiti emännyyttä sirosti ja herttaisesti. Maurin mielestä hänessä oli jotakin uutta, pehmeämpää ja kodikkaampaa, joka häntä erittäin kaunisti.
Kahvin jälkeen tuomari sai asiavieraan ja pyytäen anteeksi jätti nuoret kahdenkesken. Silloin Mauri rohkeni lausua entisaikaisen säännöllisen kysymyksensä: — Saisiko kuulla Margitin soittavan?
Margit oli viipymättä valmis.
— Minä olen tänä talvena soittanut kuin mieletön, tuntimääriä. Tiedätkö, soitto on erinomainen toveri. Nyt vasta minä olen sen oikein kokenut.
— Sen voin ymmärtää. Kodissani yksinäisinä iltoina kaipaan sitä useasti. Haluaisin kuulla, kun en itse osaa soittaa.
— Mutta miksi et ole tullut meille? Et kertaakaan kesän jälkeen! Minä olisin soittanut sinulle.
— Nythän minä tulin.
Margit tarttui viuluunsa, viritti sen ja valitsi nuotit.