— Wieniläinen professoritar, jonka luona asuin, selitti ettei elämä ole pelkkää leikkiä ja leijailemista. Minä muistan aina ne sanat.
— Minäkin olen kokenut, että elämä on vakava, — sai Mauri sanotuksi. — Se tuo taisteluita ja riistää pois paljon toivottua, mutta se antaa uutta sijaan. Se on rikas kumminkin — rikas ja ihana!
— Onko? — sanoi Margit hajamielisesti. — Voihan se olla. Tahdotko, että soitan iloisempia säveliä?
Hän otti viulunsa uudestaan ja tarttui jouseen. Hän soitti laulun toisensa perästä, kunnes Mauri vihdoin nousi lähteäkseen.
Mauri ihmetteli, mikä Margitin oli. Hän oli paljon muuttunut matkallansa. Niin, matkallako vai tänä yksinäisenä syksynä? Ja edukseenko vai vahingoksi? Epäilemättä edukseen. Mauri ei koskaan ennen ollut hänen kanssansa puhunut mitään totista ja tuttavallista. Oikeastaan he tunsivat toisiansa varsin vähän, vaikka olivat olleet tuttuja lapsesta asti. Hän oli ollut vaan runokeijukainen ja enkelinkuva Maurin haaveissa, mutta nyt hän siirtyi lähemmäksi, ikäänkuin Mauri olisi kaivannut hänen seuraansa yksinäisyydessään. Hän katseli taas huoneitansa, tyhjiä ja elottomia. Tuli leimusi takassa, luoden lämmintä, vaan ei kodin suloa. Kuinka toista, jos Margit tuossa ikkunan luona olisi soitellut viuluansa! Mutta hän ei tullut ensinkään Lehtoniemeen, tuskin oli nähnytkään Maurin uutta rakennusta. Tietysti hänen ei sopinut tulla yksinäisen nuorenmiehen kotiin. Ei kukaan tullut. Kylän säätyläisissä kierrettyänsä Mauri oli jälleen yksin.
Miksi hän etsikään säätyläisperheitä? Eikö hän kansaan kuulunut, kansan lapsi itsekin? Siinäpä olikin hänen yksinäisen talvensa virhe.
Mauri otti asian vakavalta kannalta ja päätti tästedes menetellä toisin.
5.
Sunnuntai-iltapäivänä Mauri oli istunut pitkän hetken lähimmän naapurinsa Mäkelän isännän pakinoilla. Isäntä oli laveasti jutellut viljamakasiinin lainoista ja säästökassasta ja tiedustellut Maurilta, mitä hän tiesi erilaisten henkivakuutusten ehdoista. Kumpi oli perheelle parempi, lapsenvakuutus vai isän henkivakuutus? Mauri oli kovin hämillänsä, sillä hän ymmärsi näistä vielä vähemmän kuin isäntä — hän, jolta lukeneena miehenä olisi viisautta odotettu. Hänen suureksi huojennukseksensa isäntä rupesi puhumaan kansakoulusta.
— Opettaja Kotirannan tytär on nyt kolmannella luokalla seminaarissa. Hän lupaa pyrkiä tänne opettajaksi vuoden perästä, ja hänet me otammekin.