— Se on hyvä, — sanoi Mauri vilkkaasti. — Luonnollisesti he mielellään palaavat entiseen kotiinsa. Tarkoitan, äiti ja tytär yhdessä.
— Koulun lisärakennukseen olisi aikomus ryhtyä piakkoin, — jatkoi isäntä. — Tarkastaja tuonaan sanoi, että semmoinen on laki. Ja tarvishan tässä on, vaikkei lakikaan pakottaisi. Siellä lapset istuvat ahtaaseen sullottuina, ja enemmän kai tulisi, jos mahtuisi. Tietääkö agronoomi, mistä halvimmalla saisi mukavan piirustusten tekijän? Minkälainen se on, se Lönni? Se on kuulemma tehnyt talouskoulun.
Mauri arveli, että hyvä rakennusmestarikin varmaan osaisi lisähuoneet piirustaa. He alkoivat yhdessä tuumia ja suunnitella, jotta Mauri vallan innostui. Oikein hyvällä mielellä hän palasi kotiinsa.
Lähestyessään taloa hän kotvaseksi pysähtyi joen rannalle. Jäät olivat jo sulaneet, kesä lähenemässä. Siis vuoden perästä tuolla vastapäätä oli jälleen asuva Kotirannan täti, hänen toinen äitinsä, ja Kyllikki, kasvinsisko. Hyvin oli Jumala tosiaankin kaiken johtanut. Sitte ei ollut enää puutetta kodista, jonka lämpimään sai mennä yksinäisyyden paleltaessa, ei ollut puutetta neuvoista, lohdutuksesta eikä osanotosta harrastuksiin, pienimpiin ja korkeimpiin. Ei ollut maailmassa ihmisiä, jotka niin hyvin häntä ymmärsivät kuin täti ja Kyllikki.
Ja sitte… sitte ehkä jonakin kesäisenä iltana hänkin, nuorimies, voi panna toimeen kutsut ystävillensä. Täti tulee emännöimään, Kyllikki auttaa, ja silloin uskaltaa Tuomarilastakin tulla vieraita. Hänkin uskaltaa tulla, joka on hento ja vieno kuin kevään henkäys, hän, joka tuo soiton sävelet ja satumaailman mukanansa maamiehen arkiseen asuntoon…
Mauri loi mielikuvituksessansa kauniin kuvan: Margit Pohjan immeksi puettuna, kultakutrit hajallaan, istuu Tapani tietäjän vesikivellä soitellen viuluansa. Veden kalasetkin kuuntelevat, niinkuin ennenmuinoin, linnut lehahtavat koivuihin, joiden oksat kumartuvat yli rantavetten, puut humajavat, kaisla huojuu ja aallot lipattavat ilosta säkenöiden: — Nyt hän on tullut! Nyt hän on tullut! Vanhan taitajan vaipunut käsi sai vihdoinkin seuraajan. Taas soitetaan Ahtolaisille, ja taas on lehto nuorikon lempipaikka. Hän jää tänne luoksemme.
Mauri havahti haaveistansa, punastuen kuin luvattomuudesta tavattu, vaikkei ketään ollut lähimaillakaan. Mikä parantumaton uneksija hän oli! Täytyi tarttua todellisuuteen oikein miehen otteella, jotta turhat kuvitelmat kaikkoisivat. Hän koetti ajatella kevätkylvöjänsä ja hevoshaan aidanpanoa ja alkoi kiireisin askelin kulkea kartanolle.
Navetan luona hän huomasi Santun ja muita poikia, jotka nopeasti vetäytyivät nurkan taakse, nähdessään hänen lähestyvän. Mauri meni jäljessä ja tapasi pojat nolostuneina, paperossintyngät hampaissa ja sormissa.
Nuori isäntä katsoi heitä vakavasti silmiin, kysyen: — Eikö teillä parempaa ajanviettoa ole?
Pojat tirkistelivät vuoroin toisiinsa, vuoroin maahan ja sivulle. Vihdoin Santtu sanoi: — Ei.