Mauri aprikoi vähän aikaa. Sitte hän ehdotteli: — Tulkaa uuteen rakennukseen, minä luen teille jotakin.
Hän sai heidät väkinäisesti mukaan, vei huoneeseensa istumaan ja haki kaapista kertomuksen Elias Lönnrotin matkoista. Siitä hän rupesi lukemaan, välillä puhuen ja selitellen. Tunti kului jotenkuten, sitte hän huomasi parhaaksi laskea pojat menemään.
— Johan maa on sulana ja ilta valoisa, — sanoi hän. — Lähtekää pallosille tai kiekkoa lyömään, niin saatte iloa ja voimia. Tupakka vaan myrkyttää verenne ja veltostuttaa teidät.
Pojat menivät. Ensin he astuivat juhlallisesti, sitte livistivät juoksemaan. Maurista tuntui, että he olivat tyytyväisiä, kun pääsivät irti. Hän huokasi, tuntien itsensä avuttomammaksi kuin koko isäntävuotenansa. Mutta hänpä ei ollutkaan ennen koettanut lähestyä näitä nuoria veljinä, yksilöinä, työajan ulkopuolella. Mitähän nuo pojat olisivat tarvinneet ja kaivanneet? Ehkä reippailla juoksuleikeillä olisi voinut voittaa heidän luottamuksensa ja sydämensä? Hän puolestaan ei siihen kyennyt, ei ainakaan näin äkkipäätä. He olisivat vaan nauraneet, jos hän tottumattomuudessaan olisi yrittänyt johtajaksi.
Mauri muisti, että Kyllikki oli kerran kirjeessä innolla kertonut uusista laululeikeistä, joita he seminaarissa olivat oppineet voimistelutunneilla. Hän toivoi niiden työntävän syrjään piirihypyt joutavine renkutuksineen: "Saano, saano toodella, raakastatkos miinua?" — kuten Kyllikki väitti renkien ja tyttöjen pyörähdellessänsä laulavan pyhäiltoina.
Niin, kunhan Kyllikki on kansakoululla! Silloin pannaan toimeen oikeat kunnon leikit ja kootaan kaikki nuori väki, ja leikin lomassa lausutaan vakavakin sana ja totinen neuvo. Avonaisiin mieliin ja kiitollisiin sydämiin se pystyy. Sitte he taas ovat hyvässä yhteistoiminnassa, hän ja Kyllikki, kumpikin luonteensa mukaan.
Rohkaistuneena Mauri ajatteli näitä tulevaisuuden mahdollisuuksia. Hän huomasi yhä selvemmin työalansa laajuuden ja rikkauden. Täällä omassa talossaan hän voi olla syvälle pyrkivä tutkija, opettaja, kasvattaja, isänmaansa työmies henkiselläkin vainiolla — aivan yltäkylläisesti, mikäli vaan kykyä ja voimia riitti. Merkillistä, kuinka vähän hän näihin asti oli kiinnittänyt huomiota lähimmän ympäristönsä ihmisiin ja heidän yksityiselämäänsä. Se saattoi johtua hänen omasta suljetusta luonteestansa; ehkäpä myös jossakin määrin oli tapahtunut se mitä isä aikoinaan pelkäsi: hän oli kirjojensa ääressä sisäisesti vieraantunut maalaisympäristöstänsä. Talo oli nyt tuonut kahdenkertaisen siunauksen: ensin hän oppi rakastamaan sen maata ja luontoa, sitte hän opetteli liittymistä sen kansaan.
Keittiön puolelta kuului väräjävää laulua. Matleena vietti pyhäiltaansa virsikirjan ääressä. Mauri oli usein kuullut hänen hyräilevän, kuuntelematta tarkemmin. Mitäpä jos hän menisi vanhuksen kanssa puhelemaan? Olihan hänkin yksilö, elävä, tunteva olento, jota varmaan pieni ystävällisyys lämmittäisi.
Maurin ehtiessä ovelle Matleena juuri alotti uutta laulua, jonka sävel ei ollut tavallisen virren:
"Oi minkä onnen, autuuden se usko myötäns tuo…"