Hän keskeytti laulamisen, pudottaessaan silmälasinsa. Samassa hän huomasi isäntänsä ja nousi nöyrästi, valmiina tekemään mitä käskettiin.
— Istukaa vaan, Matleena, — sanoi Mauri. Hänestä tuntui vallan hämilliseltä. — Minä kuulin teidän virtenne. Mistä kirjasta se on?
Matleena katsoi pitkään. Eikö akranaamilla ollutkaan asiaa?
— Laulakaa eteenpäin, laulakaa minullekin.
— Niin tämä virsikö? Se on monessa kirjassa. Siionin kanteleessa se on, ja näissä uusissa Hengellisissä, joita lähetyspappi myi.
Matleenan puhe alkoi luistaa. Hänelle selveni, että isäntä todella kyseli laulusta eikä mistään muusta.
— Tahtooko akranaami kuulla sen? Laulatteko te kanssa? — Hän ojensi kirjansa, jota Mauri oli kurkottunut katsomaan. — Voi voi, kuinka tämä nyt on hauskaa! Minä olen vaan tämmöinen vanha ihminen, ja akranaami —
— Älkää välittäkö noista ulkomaalaisista nimistä, — korjasi Mauri tapansa mukaan. — Hyvä Matleena, laulammehan kirkossakin kaikki yhdessä.
Hänestä itsestäänkin oli sentään vähän omituista, että he tässä lauloivat "Hengellisistä", hän ja vanha Matleena Lehtoniemen keittiössä. Mutta Matleena ilostui ja ihastui niin, että kyyneleet kihosivat silmäin. Laulun loputtua hän nyökkäsi Maurille merkitsevästi, hymyhuulin.
— Niin se on, että usko tuo autuuden, "kun itse Herran Jeesuksen se omaksemme suo. Se surut, murheet lieventää ja tuskat tuimat keventää." On niitä suruja ollut minullakin, mutta ei ne mitään paina ilon rinnalla.