Mauri ei osannut vastata, vaikka hänkin oli kokenut menneitten surujen ja taistelujen vaihtumista rauhaan ja tyydytykseen. Hän ei yleensä koskaan ollut avomielisesti puhunut hengellisistä asioista muiden kuin Kotirantalaisten kanssa. Opettaja vainaja oli hänen lapsensydämeensä kylvänyt uskon ja rakkauden Jumalaan, täti oli orasta vaalinut, ja Kyllikki, ikätoveri, oli ollut hänen ainoa todellinen uskottunsa. Suullisesti ja kirjeissä he olivat vaihtaneet ajatuksia ja kertoneet kokemuksiansa arkailematta ja luonnollisesti. Mutta muiden seurassa Mauri oli suljettu, ikäänkuin olisi pelännyt tuhlata sitä pyhimmän murusta, jonka omistamisesta hän oli tietoinen.
Matleena kummasteli, miksi akranaami oli vaiti. Hän unohti käskyläisen ja isännän suhteen, ja äidillinen huoli valtasi hänen vanhan sydämensä. Tuo rakas herttainen akranaami, joka hänen kanssaan tuli laulamaan — kuinka hän oli siivo ja alhainen ja hyvä, mutta niin nuori vielä ja orvoksi jäänyt. Ehkä hän ei oikein tuntenutkaan Jumalan lapsen osaa ja autuutta.
— Minä tässä puhun, niinkuin toiselle joka saman tietää, — puhkesi eukko sanoiksi. — Älkää pahastuko, jos minä kysyn, joko te olette tullut uskoon?
Näin suoraan ei kukaan ennen ollut kysynyt Maurilta. Hänen sydämensä tykähti, mutta hän vastasi kumminkin nöyrästi ja vakavasti: — Kyllä minä uskon Jumalaan.
— Niin, totta kai Jumalaan. — Matleena ei suinkaan ollut kuvitellut akranaamiansa miksikään kieltäjäksi; sehän olisi ollut sula loukkaus. — Sitä minä tarkoitan, että joko teillä on syntien sovitus ja autuus? Niinkuin tässä laulussa sanoo, että "miks iloiten en laulaisi ja kiittäis Jumalatani, kun mulle katoomattoman sen antoi tavaran".
Eukko katsoi häneen odottavaisena, ja Maurin hämiintyneessä mielessä ajatukset nopeasti risteilivät. Oliko hän koskaan riemuinnut ja kiittänyt "katoomattomasta tavarasta"? Lapsena hän oli haavemielin lukenut kultakaupungista ja laulavien enkelien joukoista, sillä se oli sanomattoman kaunista. Jumalaan hän uskoi ja luotti, sillä hän oli kokenut hänen hyvää johdatustansa valossa ja pimeydessä. Hän tahtoi kulkea Jumalan tietä ja täyttää Jumalan tahtoa, sillä hän tunsi sen parhaaksi, syvimmäksi onneksi. Hän rukoili, sillä hän ymmärsi omien voimiensa riittämättömyyden.
Täyttikö tämä sen, mitä Matleena tarkoitti?
Epävarmasti Mauri vastasi, nousten lähtemään: — Kyllä minä sitä toivon. Kiitos nyt vaan, hyvä Matleena.
Sinä iltana hän kauvan luki raamattua, miettien ja tutkistellen. Matleenan sanat olivat jättäneet hänen mieleensä levottoman jäljen. Syntien sovitus ja autuus — käsittikö hän niitä tosiaan?
— Elämä opettaa, — siihen ajatukseen hän vihdoin puoliyön aikana nukahti.