6.
Eräänä iltana Mauri luki sanomalehdestä, että heidän tuomarinsa oli hakenut toiseen tuomiokuntaan.
Uutinen iski häneen niinkuin sähkö. Miksi? Olihan kappalainenkin hakenut muuanne, vieläpä päässyt ja muuttanutkin vappuna, eikä hän siitä ollut millänsäkään.
Mauri ei ymmärtänyt itseänsä. Hänen mielikuvansa pyörivät taukoamatta tämän ainoan asian ympärillä, osittain tietoisesti, osittain tiedottomasti. Olivatkohan nuo toiset hakijat nuorempia vai vanhempia? Hän huomasi toivovansa niitä vanhemmiksi ja ansiokkaammiksi. Eikö hän siis olisi suonut tuomarille runsastuloisempaa paikkaa? Kyllä se oikeastaan oli hänelle turha, sillä hän oli rikas ilmankin — mutta ei Mauri sitä häneltä kadehtinutkaan. Hän vaan ajatteli, mikä kaipaus syntyisi. Ei suinkaan tuomarin tai tuomarin rouvan vuoksi! Tietysti ei — mutta —
Oliko mahdollista, että hän oikein kaipasi Margitia?
Margit oli ollut ulkomailla — kaipasiko Mauri silloin? Ei, hän oli itsekin kotoa poissa ja ajatteli lähinnä vaan tiedettä ja taloa ja tulevaa kohtaloansa, milloin ahkerasta opistotyöstä ennätti. Margit oli silloin hänen kaunis unimuistonsa, niinkuin entiskesä ja kukkanen…
Nyt Margit oli Tuomarilassa, soitti ja opetteli taloutta. Sinne oli lyhyt matka, eikä Mauri kuitenkaan useasti mennyt häntä katsomaan, vaikka hän oli kutsunutkin. Eikö se mene, joka kaipaa?
Ehkä toiset, ei jokainen. Maurille riitti se tieto, että hän oli lähellä, että saattoi kuvitella, mitä hän toimi, että voi mennä, jos rohkeni, ja onni voi tuoda hänet vastaankin kylätiellä. Mauri ajatteli häntä tuon tuostakin, se oli varma. Ja jokin epämääräinen, sanoiksi pukeumaton haave asui syvällä hänen sydämessänsä. Mikä se olikaan? Millainen? Siitä immestä, jonka lempilehtona Maurin uusi koti voisi olla… Ei — oliko se mahdollista? Hän ei sitä uskaltanut itsellensä tunnustaa.
Sen hän nyt kuitenkin ymmärsi, että jos Margit muutti pois eikä koskaan palannut, silloin syys riipi lehdet hänen koivuistansa, ja hänen kaunein satunsa oli valhe ja surullinen pettymys.
Kun se Maurille selveni, silloin hän pelästyi. Epämääräinen tunne muuttui nimelliseksi. Hän siis — hän siis rakasti Margitia! Hän — Margitia!