Ei hän sitä muuksi voinut selittää, mutta sehän oli kerrassaan mieletöntä.
Mauri väisti koko Tuomarilan puolta eikä mennyt seuraavana sunnuntaina edes kirkkoon. Hän teki työtä kovin ahkerasti, mutta oli niin hajamielinen, että käveli perunamaalle, kun piti mennä pellolle, ja vei hevosille ohria kaurojen asemesta. Pekka vilkaisi häneen syrjäsilmällä, mutta ei sanonut mitään.
Kesäkuussa Mauri luki lehdestä, että tuomari oli nimitetty hakemaansa virkaan. Samana päivänä hän näki Margitin. Äkkiarvaamatta he yhtaikaa astuivat kyläkaupan myymäpöydän ääreen. Margit tervehti hymyillen, mutta Mauri kalpeni aivan. Hän hillitsi itsensä, toimitti ostokset ja kääntyi mennäkseen. Margit myöskin oli nopeasti valmis, ja he palasivat yhdessä oikopolkua pitkin männikön läpi.
Mauri ei tietänyt mitä puhua. Vihdoin hän sanoi kömpelösti:
— Margit näyttää iloiselta.
— Vai niin. Sittepä ei kukaan näe, että olen itkenyt tänään.
Tytön ääni oli huoleton. Hän naurahti heleästi.
— Miksi Margit on itkenyt? — rohkeni Mauri kysyä.
— Eikö ihminen olekin kummallinen olento? Sitäkin olen välistä itkenyt, että me asumme täällä, ja nyt kun muutamme pois, minä ikävöin Sveitsiämme. Tiedätkö, että me muutamme?
— Tiedän.