— Minä ikävöin unelmaa, joka ei toteudu koskaan, — sanoi Margit melkein omissa ajatuksissansa. Itsekin hän ihmetteli, kuinka hän tuli niin puhuneeksi Maurille.
Hän oli äsken saanut kirjeen Wienistä ystävältänsä Else Barlitzilta, jonka kanssa hän yhäkin oli säännöllisessä kirjevaihdossa. Else kertoi Raimundin astuneen professorinvirkaansa, ja nyt hän luultavasti aikoi perustaa oman kodin. Niin, voihan Else uskoa Margitille salaisuuden: Raimund oli usein Trude Wernerin parissa — etevän tyttökoulunopettajattaren, sen joka kerran julkaisi esitelmän — muistaahan Margit. Else ei pitänyt hänestä, hän oli niin kovin viisas ja tietysti olevinansa. Paljon mieluummin Else olisi toivonut veljellensä herttaisen, kultaisen Margitin. Oikeastaan hän ei voinut ymmärtää, miksi ei käynyt niin.
Juuri sitä Margit myöskään ei ymmärtänyt. Raimund oli jättänyt kaiken selittämättä. Ja siinä nyt Margit kulki Maurin rinnalla, muistellen mennyttä mielikuvaansa, juhannusyön juhlaa tai kuutamohäitä joen ihanalla rannalla. Niitä Sveitsi ei saanut nähdä milloinkaan, oi, nyt ei milloinkaan, se ainakin oli varma.
Mauri näki Margitin vaipuvan mietteisiin. Hän ei hetkeäkään kuvitellut, että sanat toteutumattomasta unelmasta olisivat häneen tähdätyt, mutta ne antoivat hänelle äkillisen rohkeuden. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän vastasi aivan välittömästi: — Samoin minäkin ikävöin oman onneni unelmaa, joka ei voi toteutua.
Hän katsoi Margitiin sellaisin silmin, että tyttö ymmärsi, vaikka Mauri ei sitä aavistanut. Margitin poskille kohosi kuuma puna. Hän alkoi puhella tavattoman vilkkaasti, ensin sitä ja tätä, ikäänkuin vaan puhuaksensa, kunnes löysi aineeksi kesäsuunnitelmat. Jäähyväiskesän pitää olla kaunis ja valoisa, täynnä muistoja. Tehdään retkiä, kalaretkiä, marjaretkiä, kävelymatkoja näköalapaikoille — tai ratsastetaan.
— Sinullahan on niin kauniita, hyviä hevosia. Minä pidän ratsastamisesta äärettömän paljon. Tulethan sinä, Mauri? Kesäkiireitäkö? No, kyllä kai väki ne hoitaa. Tämä on nyt viimeinen kesä…
Mauri oli kuin lumottu. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Hänen olisi pitänyt kääntyä omasta tienhaarastaan, mutta hän saattoi Margitia, kunnes Tuomarilan rakennus pilkotti puiden välistä. Hänen olisi tullut kieltäytyä kaikesta houkuttelevasta, mitä Margit maalaili hänen silmäinsä eteen, mutta hän lupasi mennä mukaan. Hän oli jo kyllin taistellut vastaan, hän ei enää ponnistanut tahtoansa. Miksei saisi nähdä mieletöntäkin unta, selittämättömän suloista? Tämähän oli jäähyväiskesä…
Maurin käännyttyä kotiin Margit kiirehti askeleitansa. Hän antoi ostokset äidilleen ja juoksi ylishuoneeseensa. Hermostuneesti hän heittäysi leposohvalle, puhjeten pidätettyihin kyyneliin.
— Se on mennyttä! Niin, se on kuitenkin ainiaaksi mennyttä! Mitä minä sitä nyt enää ajattelen? Miksi en yhtä hyvin ajattele muuta?
Hän itki kauvan, hillittömästi. Sitte hän nousi, asettuen peilin eteen tukkaansa järjestämään.