Päättäväisenä hän astui ovelle, alas mennäksensä.
— Niin, nyt minä ajattelen muuta. Se on Raimundille parahiksi. En salli hänelle sitä kerskausta, että — että — Ei, voin minäkin onneni löytää.
7.
Mauri kirjoitti kirjettä nopein ottein:
"Hyvä Kyllikki!
Sinä valitat, että olen käynyt kovin vaiteliaaksi. Minähän olen nykyään täysi maanviljelijä, ja niille on kesä kiireisin aika, samalla kuin se seminaarilaisille on joutilain. Paraikaa tehdään heinää. Eilen oltiin takamailla Susikorvessa. Paikkakunnan kesävieraat ja muu nuoriso tekivät sinne huviretken tyhjissä heinäreissä. Margit ja minä ratsastimme. Siellä kahvit keitettiin ja ateriat syötiin, tietysti otettiin työhönkin osaa, ellei muuten, niin teutaroimalla kuivissa heinissä, aivan kuin lapsina ennen. Minua, työmiestä, se aluksi melkein hävetti. Sitte ajattelin: yksi päivä lapsuutta vielä kerran — ei siitä kenkään moittine. Lopuksi oli hilpeät tanhut, koko työväki mukana. Kyllä maalaiselämä on ihanaa. Minä olen vilkastunut monin verroin, uskotko sen? Nuorten iloisia retkiä onkin usein, milloin suinkin aika myöntää. Tuomarilaiset muuttavat pois syyskuussa, ja kaikki koettavat parhaansa mukaan ilahuttaa Margitia.
On minulla sentään vakavatkin hetkeni, hyvin vakavat toisinaan. Nykyään on kuin kaksi olentoa minussa. Toinen pyrkii nuoruuteen ja elämän kesäiseen onneen, toinen miettii syviä, suuria ongelmoita.
Kerroit raamatunkeskusteluista seminaarineitosten kesken. Te olette ihmeellisiä, monipuolisia joka suuntaan. Te teette työtä kovalla vauhdilla, ehditte syventyä raamattuunne ja samalla harrastaa nuorten reippaita, iloisia leikkejä. Minäkin tavallani koetan tätä kaikkea, mutta en kykene alkuunpanijaksi enkä ole mikään johtajaluonne. Odotan sinua kansakoululle. Sitte tulee toimeen moni asia, jonka puute nyt on tuntuva. Joskus aivan painaa omaatuntoani, etten ryhdy kaikenlaisiin valistustehtäviin, joita tarvittaisiin; mutta eihän toiselta puolen ole viisasta yrittää enempää, kuin minkä kunnolla jaksaa ajaa perille.
Vanha Matleena pitää toisinaan raamatunkeskusteluja minun kanssani, jotten jää niistäkään aivan osattomaksi. Tuonaan hän kysyi, enkö koskaan käy uskovien seuroissa. Minä en tietänyt, millaisia ne ovat. — Siellä ommellaan ja kudotaan lähetykselle, — selitti Matleena. Minä arvelin, että ne eivät siis olekaan miehiä varten, vaikka samassa muistinkin, että äitisi opetti meitä parsimaan sukkia. — Miehet tekevät puutöitä, — selitti Matleena, — ja toiset kutovat verkkoja. Joku lukee Lähetyssanomia, ja sitte kaikki laulavat. — Ehkä joskus menenkin sinne katsomaan. Minusta vaan on alkanut tuntua siltä, kuin en oikein täydellä todella kuuluisi sellaiseen seuraan, ja siksi minua ujostuttaa, vaikka siellä on pelkkiä yksinkertaisia miehiä ja naisia. Kuuluu sitäpaitsi myös olevan uusi kappalainen rouvinensa. Pelkään, että he pitäisivät minua hurskaampana kuin olen."
Mauri, joka kiireisesti oli alottanut kirjeensä, ikäänkuin suorittaakseen välttämättömän tehtävän, kirjoitti edelleen tasaisesti ja hitaasti, usein vaipuen ajattelemaan.