"Eikö minun pitäisi pyrkiä hurskaammaksi kuin olen? Kyllikki, kuinka se tapahtuu? Ken ei etene, on taantumassa. Sinä olet päässyt paljon eteenpäin, sen minä kaikesta huomaan."
Mauri istui yhä miettien. Sitte hän lopetti kirjeen melkein kesken, liitti terveiset ja merkitsi nimensä.
Rouva Kotiranta ja Kyllikki olivat päässeet kuudeksi viikoksi maalle seminaarikaupungin lähistöön, hoitamaan sikäläisen tyttökoulun kesäsiirtolaa. Äiti piti taloudesta huolen, tytär opetti ehtolaisia ja järjesti lasten päiväpuuhat. Hän tuli juuri uimasta, raikkaana ja punaposkisena, ehdotellen kilpajuoksua nuorelle parvellensa, kun postityttö toi kirjeen.
Kyllikki silmäsi käsialaa, ilostuen huomattavasti. — Juoskaa, tytöt, kuka ensinnä ennättää maantien portille! — huusi hän heille. — Minäkin juoksisin, mutta nyt luen kirjeeni. Älkää huoliko odottaa.
Luettuaan Kyllikki ei ollut yhtä iloinen kuin kuoren nähtyänsä. Hän meni tavallisuuden mukaan äitinsä luo, vieden hänellekin Maurin kuulumiset, mutta silmät eivät säteilleet, kuten usein ennen.
— Mitä arvelet, äiti? — kysyi hän verkkaan.
— Mauri näyttää viihtyvän isäntämiehenä. Joka oikeata tietä kulkee, hän saa palkan. Sitä me rukoilimme hänelle.
— Ei mutta äiti — etkö huomaa, etkö lukenut? Hän puhuu kiireistänsä, ja toisessa hengenvedossa hän jo kertoo noista nuorten retkistä. Hän huvittelee Margitin kanssa, mutta ei osaa johtaa valistusharrastuksia, ja lähetyksen ompeluseura on muka liian hurskas hänen kaltaisellensa. Hän näkee taantuvansa, eikä sure ja säikähdä. Äiti, eihän tämä ollenkaan ole entinen Mauri! Ja se on varmasti Margitin syy.
— Ja minun Kyllikki tyttöni on kiivas ja mustasukkainen, — sanoi rouva Kotiranta.
— Voi äiti, niin kaiketi minä olen. — Kyllikki seisoi hämillään ja tuskaisena. — Pitäisikö minun iloita siitä, että Margit kiemailee ja kietoo hänet? He eivät kumminkaan sovi yhteen. Minä kirjoitan ja varoitan.