— Ei, Kyllikki. — Äiti pysähtyi järjestämästä pesuvaatteita ja istuutui penkille, vetäen Kyllikin viereensä.
— Ei sinun sovi moittia Margitia hänelle, mutta sinä voit häntä viitata Jumalan luo. Et voi varoittaa, mutta voit rukoilla, että Jumala lähettää selvän varoituksen.
— Siihen tarvitaan kärsivällisyyttä ja uskoa, — sanoi Kyllikki.
— "Tässä on pyhäin kärsivällisyys", sanoo Herra. "Tässä ne ovat, jotka Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon pitävät." Sinä olet hänen omansa, lapseni.
— Minä koetan hillitä mieleni, — sanoi Kyllikki, taistellen kuohuvia tunteitansa vastaan. — Äiti, sinä neuvot oikein — nyt niinkuin ennenkin.
Hän kirjoitti vastauksensa rukoillen, rauhallisella sydämellä:
"Hyvä Mauri!
Olen oikein iloinen siitä, että et enää kaipaa yliopistokaupunkia, vaan olet löytänyt tyydytyksen paikassa, jonka Jumala osotti sinulle. Kokemuksesi voi olla vahvistuksena monelle. Minä olen tähän asti saanut kulkea juuri sellaista tietä, jonka itselleni suunnittelin; mutta jos joskus isän käsi veisi minut pimeälle polulle, koetan muistaa, että Jumalan tie aina valkenee.
Sinä arvelit minun päässeen eteenpäin. Oi, sydämeni on kyllä paha ja nurja, enkä minä kykene ennätyksiä mittailemaan. Sen kuitenkin tiedän, että rakastan Herraani. Jos sinäkin rakastat, eihän sinun silloin tarvitse pelätä, että ulkokultailet mennessäsi uskovaisten seuraan. Yksi hiili hehkuu heikosti, monet yhdessä nostavat liekin. Jos pelkäät rakkautesi laimenevan, mene juuri silloin!
Et sinä pyytänyt neuvojani, sinä vaan kysyit: Kyllikki, kuinka se tapahtuu? Anna anteeksi, että kirjoitin näin, enkä voi nyt muuta kirjoittaakaan. Minä rukoilen sinulle Jumalan varjelusta.