Kyllikki."
Samana iltana, jona Kyllikin kirje saapui määräpaikkaansa, oli suuret kutsut Tuomarilassa. Kuu kumotti taivaalla, ja moniväriset paperilyhdyt valaisivat kalliokomeroita ja puiden luomia pimentoja. Etäisessä lehtimajassa Mauri ja Margit istuivat kahdenkesken. He puhelivat vapaasti ja iloisesti. Yhteisillä kesäretkillä oli Maurin arkuus haihtunut haihtumistaan.
Margitin pieni kengänkärki piirteli hiekkaa, sormet silpoivat väkevätuoksuista jasmiininkukkaa, ja silmät leikkivät katseilla, huulet sanoilla.
— Se oli niin kaunis, se sinun Lehtoniemesi. Sielläpä kelpaa asua. Kuinka hämmästyneeltä eukko vanhus näytti, kun me ratsastimme pihalle! Eikö hän ennen ole nähnyt hevosia?
— Hän ei ole ennen nähnyt sinua — ei ainakaan Lehtoniemessä.
— Lieneekö nähnyt ensimmäisen ja viimeisen kerran — mitä arvelet, Mauri? — Silmäys oli veitikkamainen ja koko olento kiehtova kuin satukeijukaisen.
— Olisit tervetullut aina — mutta sinähän lähdet pois.
— Entäpä jos jäisin?
— Jäisit? — Mauri sävähti.
— Hämmästytkö sinä? — Margit nauroi. — Niin, kyllä Sveitsi todella olisi liian tyhjä jäädäkseni. Ei sitä vielä ole myytykään. Luultavasti uusi tuomari sen ostaa, niinkuin isä edelliseltä. Mutta ei minulla lähtemiseen ole halua. Kauvas itään he menevät — siellä on täysi erämaa. Tuskinpa siellä äitikään viihtyy.