Mauri tunsi veren kohoavan kasvoihinsa.
— Margit, mihin sinä jäisit?
— En sano, ellet arvaa.
Maurin sydän tykytti haljetaksensa.
— Olisiko minun Lehtoniemeni sinun asunnoksesi arvollinen? Margit — en uskalla sitä uskoa. Sano —
Tyttö sädehti ja hymyili.
— Usko nyt siis vihdoinkin!
Se ilta oli sadun satu ja unen unelma. Kuvitelman ja todellisuuden rajat hävisivät Maurin käsityksestä. Ah, kuinka saattoi olevaisuus olla niin ihana, hetket niin hohtavat, koko kaikkeus riemun kyllyyteen vaivutettu! Mauri oli hurmiossa, jommoista hän ei ennen tietänyt edes aavistaa. Suudelmat polttivat hänen huuliaan. Margit, ihanainen, hänen, hänen ikiomansa!
Myöhään yöllä hän tuli kotiin ja löysi Kyllikin kirjeen pöydältänsä. Hän avasi sen ja luki, vaikka jokainen kirje oli hänelle yhdentekevä tällä hetkellä.
Mauri heräsi todellisuuteen kuin pyörtynyt raikkaasta vesisuihkusta. Vielä toistamiseen hän luki Kyllikin rivit. Sitte hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessansa. Hän pysähtyi pienen seinäkuvan eteen, jonka alle oli painettu "Via dolorosa". Niin, Jumalan tie oli kerran hänelle valjennut. Hän oli rehellisesti taistellut ja vilpittömästi rukoillut silloin. Mutta nyt?