— Tuoko on se vesikivi, josta kerran puhuit? Siinäkö minun piti soittaa? Kyllä, milloin vaan tahdot, joka ilta…
Ja Mauri unohti arkisen todellisuuden, uneksien niitä ihania runoiltoja.
Koivun koko väki oli selvillä siitä, että talossa oli käynyt morsian. Nuoret olivat kahdenvaiheilla, pitikö iloita vai pahoitella. Hauskaahan se tietysti olisi ollut, mutta kun tuli tuommoinen perin hieno ihminen. — Hetaleryökkinä, — sanoi Pekka. Hän oli vihoissansa.
Vanha Matleena oli ainoa, joka rohkeni puhua asiasta Maurille. Hän oli rukoillut nuoren isäntänsä puolesta eikä voinut vaieta.
— Se oli kaunis ja iloinen nuori neiti, — sanoi hän. — Onko hän jumalinen myöskin?
— Miten Matleena kysyy… Eikö Matleena ole nähnyt häntä kirkossa?
— Eivät ne kaikki ole Jumalan lapsia, jotka kirkossa käyvät.
— Onhan Jumala kaikkien Isä, — vastasi Mauri vältellen. — Ei meidän pidä tuomita.
— Älkää vetäkö ijestä epäuskoisten kanssa, — pääsi Matleenan huulilta. Hän jo arvasi, etteivät asiat olleet hyvin. — Ei se ole onneksi kellekään. Minunkin miesvainajani oli komea katsella, mutta sellainen tuhlari ja huikentelevainen, että monta kertaa minä itkin ja kaduin.
— Matleena! — keskeytti Mauri nuhdellen.