He kulkivat vaiti eteenpäin. Sitte neitonen kumartui taittamaan lemmikkejä, joita sinisenään kasvoi rannalla. — Nämä minä ojennan Maurille, — hän itseksensä päätteli poimiessaan.
— Sinullahan ei olekaan kukkia, — sanoi äiti. — Nuo sopivat siniseen pukuusi.
Sanaa sanomatta tyttö kiinnitti ne vyöllensä. — Niin, — johtui hänen mieleensä, — Maurilla on niitä kyllin.
He tulivat portille ja siitä siistille, lakaistulle pihalle, jossa koivut nuokkuivat. Keskellä kohosi kaunis rakennus, hirret vielä valkeina uutuuttaan. Lippu liehui katolla viiripuussa, ja kuisti oli koristettu kukilla ja seppeleillä.
Nuori tyttö kuvitteli: — Aivan kuin koivut ja köynnökset viittaisivat: "Tervetuloa, Kyllikki!"
— Täällä on täydet juhlakoristeet, — sanoi äiti.
Neitonen havahti. — Niin, Margitille.
Piha oli aivan hiljainen, talo samoin.
— Eiköhän ketään ole kotona?
Keittiöstä tuli vanha vaimo, mustissaan ja siistittynä hänkin, viheriäraitainen silkkihuivi kaulalla. Hän niiasi vieraasti, mutta samassa tunsi.