— Kah, opettajan rouva ja Kyllikki neiti!
— Hyvää päivää, Matleena.
— Häihin kai rouva ja neiti ovat tulleet. — Tervehdittiin, käteltiin. — Pyytäisinhän minä sisälle ja keittäisin kahvia, mutta en minä täällä nyt enää ymmärrä… Ne ovat kaikki häätalossa, akranaami itse ja uudet palvelusneitsyet. Minut vaan käskettiin tänne huoneitten vartijaksi.
— Ei mitään kahvia, juurihan olemme häihin menossa. Voimmeko hetkeksi istua tähän porraspenkille, ettemme joudu liian varhain? Kyllikki toi pienen lahjan uuteen kotiin.
Hän aukaisi käärön, jossa oli sievä yksinkertainen kahviliina, sinikelloilla kirjailtu.
— Saisinko asettaa tämän heidän ruokasalinsa pöydälle? — kysyi Kyllikki.
— Tehkää vaan hyvin ja käykää sisälle, — kehoitti Matleena. Hän jatkoi tuttavallisesti kuiskaten: — Täällä onkin nyt vallan peräti hienoa, kun on tavaroita joka päivä tuotu, toisia toistaan komeampia, ja maalareita on ollut ja paperien panijoita…
Vieraat katselivat ihmetellen ympärillensä. Tämäkö oli Maurin koti? Niin, Margitin ja Maurin… Salissa korkeat kuvastimet ja vaaleat huonekalut ruusunpunaisine päällisineen. Makuuhuoneessa vihertävää, ruokasalissa tammenväriä. Hienosti valitut seinäpaperit, ikkunoissa uutimet ja ovissa verhot, kaikki uutta ja väreihin sopivaa. Pöydillä oli kasveja ja kukkalaitteita, ruusuja, liljoja, unikkomaljoja. Lemmikkejä ei ollut eikä muita kedon kukkasia.
Kyllikki levitti sinikelloliinansa ruokapöydän suuren, tummaruutuisen liinan keskelle. Hän katseli ympärillensä, eikö missään vielä olisi tyhjää kukkamaljakkoa. Oli, tuolla uuninreunalla korkea, kapea lasi. Hän jo kosketti lemmikkejä pannakseen ne siihen, mutta hienotunteisuus pidätti hänet.
— Minä menen poimimaan muutamia eläviä sinikelloja, näiden siskoja, — sanoi hän.