Ne huojuivat hiljaa pientarella. Kyllikki poimi.
— Ei, en viihtyisi siellä, — hän ajatteli. — Minä olen kuin niityn kukka. Näinkö vieraaksi hänen kotinsa on muuttunut! Lieneekö hän jo vieras itsekin? — Hänen sydämensä tuntui sanomattoman haikealta.
Sillä välin Matleena kertoi huoliansa opettajan rouvalle.
— Ei siitä koskaan hyvää tule. Kun puuttuu Jumalan siunaus, silloin kaikki puuttuu. Tuomarin neiti on maailman lapsi, mutta isäntä ei silmin näe eikä korvin kuule.
— Rukoilkaa hänen ja nuoren rouvan puolesta hartaammin kuin ennen milloinkaan, — sanoi rouva Kotiranta vakavasti.
Kyllikki palasi kukkinensa. Sitte he hankkiutuivat lähtemään.
— Jumalan rauha nyt tälle kodille!
— Ah äiti, äiti, — kuiskasi Kyllikki, — kuinka minä jaksan? — Hänen tyyneytensä oli paennut ja tunteet aaltosivat.
— Jumalan voimalla, — vastasi äiti.
Häätalossa he jo eteisessä kohtasivat Maurin, joka otti vieraita vastaan. Nähdessään Kotirannan tädin hän unohti kaiken sovinnaisuuden ja riensi häntä syleilemään kuten omaa äitiä.