— Kiitos, rakas täti, että tulitte — niin pitkän matkan päästä! Ja Kyllikki —
Kolmeen vuoteen he eivät olleet toisiansa tavanneet. Kumpikin katseli tarkastaen. Kyllikki, sama sorja, reipas tyttö kuin ennenkin — silmät vaan syvemmät ja varsi kehittyneempi. Niinkuin tuulahdus kevätajoilta, niinkuin sinikukka joen rannalta, hyvä, puhdas ja uskollinen. Ja Mauri — oikeastaan hänkin oli sama. Hiukan päivettyneempi, miehevämpi ja samalla hienompi, mutta lapsuuden avoin, selkeä ilme silmissänsä. Vai oliko se aivan yhtä selkeä? Kyllikki ei ollut mikään ihmistuntija. Hän vain näki Maurin säteilevät kasvot.
— Varmaan hän on onnellinen, — ajatteli Kyllikki. Joskus hän oli tuntenut kiusausta toivoa, ettei hän olisi… että hän huomaisi, havahtuisi, löytäisi oikean omansa… Oi Jumala, kuinka sydän on nurja! Tee se hyväksi ja vapaaksi itsekkäisyydestä! Mauri on onnellinen… kiitos, Jumala! Ystävän sydän ei saa muuta pyytää.
Tuli uusia vieraita, eikä Mauri voinut viipyä, niin paljon kuin olisikin ollut puhelemista ja kyselemistä. Rouva Kotiranta ja Kyllikki siirtyivät tervehtimään isäntäväkeä ja vetäysivät sitte syrjäiselle paikalle juhlallisuutta odottamaan.
Sali oli kauniisti koristettu ja täynnä hienostoa. Pitäjän talonpoikia ei ollut kutsuttu ensinkään. Maurin läheisimmistä ei ollut muita kuin Kotirantalaiset ja pari entistä koulutoveria. "Häitä ei pidä morsian eikä ainakaan sulhanen, vaan morsiamen vanhemmat", oli tuomarinna selittänyt. Kyllikki tunsi olevansa hyvin vieras koko joukossa, hänen äitinsä ehkä vieläkin vieraampi, mutta he eivät kumpikaan silti ujoksuneet läsnäoloansa eikä yksinkertaista, muista poikkeavaa pukuansa. He eivät olleet tottuneet arvostelemaan ihmisiä ulkokuoren mukaan. Se antoi rauhaisaa itsetuntoa ja itsenäisyyttä.
Margitin kaupunkilaiset soittotoverit olivat muodostaneet pienen juhlaorkesterin. Se viritti vienoja, haaveellisia säveliä, ovet aukenivat, ja morsian isänsä taluttamana astui sisälle. Mauri otti hänet vastaan, pastori asettui paikallensa, ja pyhä toimitus alkoi.
Kyllikki katseli Margitia. — Sinä ihana tyttö, sinä keijukainen silkkipukuinesi, utuharsoinesi, myrttiseppele kutripäässä — oletko sinä Maurin arvoinen?
Hänen kädessään oli suuri vihko keltaisia ruusuja. — Tällaisia sinä kerran annoit minulle, — oli Mauri sanonut. — Ne ylioppilaskukkani minä muistan aina. — Margit oli ihastunut Maurin hienosta valinnasta, mutta samalla joutunut hämilleen. Eihän Maurin tarvinnut tietää, että hän silloin oli puolelle tusinalle jaellut kukkasia. Mutta Kyllikki muisti morsiusvihosta juuri tuota samaa hetkeä — tyttöä, joka kori käsivarrella pujottausi Maurin luo kukkinensa, ja poikia, jotka seuraavalla välisillalla keltaruusuissa helottivat.
Vihkilupaus kaikui niin juhlalliselta: "Rakastan sinua myötä- ja vastoinkäymisessä." Kuuluivatko nuo vanhat sanat muiden korvissa kuluneilta? Ei Kyllikin. Ne ratkaisivat nyt hänenkin koko elämänsä kohtalon. Tästälähin oli rikos ajatella Mauria sillä tavalla kuin tähän asti. Margit omisti hänet ainiaaksi.
Hääpäivälliset olivat komeat, ja monta puhetta pidettiin. Soitto oli kaunista, tanssi tulista, viinit hehkuvia… Sulhanen ei juonut. Margit oli kyllä katsonut häneen kiehtovasti, pyytäen: — Tämän kerran, minun sukulaisteni tähden! — mutta Mauri kielsi, ottaen hedelmänestettä. — Näin minä kiitän yhtä kauniisti onnentoivotuksista, — vastasi hän, koettaen hymyillä.