Taas oli puisto valaistu, satumaisemmin nyt kun ennen konsanaan. Kuu paistoi täytenä, niinkuin Margit oli toivonut. Hän istui Maurin kanssa ulkoparvekkeella, kun serkun ääni kutsui saliin sähkösanomia kuulemaan. — Lue äänekkäästi, me kuuntelemme täällä, — sanoi Margit.
Onnentoivotusten muodossa ei ollut paljon eroa, nimet vaan vaihtelivat. Yksi sana sai Margitin ovelle: "Wienistä." Hän kuunteli henkeänsä pidättäen.
"Kukkaselle heleintä päivänpaistetta. Täti Barlitz, Else, Raimund."
— Täällä on myöskin kirje morsiamelle, Wienistä lähetetty.
Margit tuskin malttoi kuunnella sähkösanomia loppuun. Sitte hän heti meni serkun luo, pyytäen kirjettänsä. Hän luki sen omassa kamarissaan. Ei Maurin tarvinnut sitä nähdä.
Else kirjoitti, että he kaikki olivat kovin hämmästyneet hääkutsusta. Sekö siis olikin syy, miksi Margit ja Raimund eivät menneet kihloihin? Ehkä Margit jo silloin rakasti suomalaista sulhoansa, jolla oli niin kummallinen nimi, romanttinen ja barbaarinen: Mauri Koivu. Osasikohan Else edes lausua sen? Muuten Raimundin suhteen taisivat viime uutiset olla ennenaikaisia. Luultavasti hänellä oli pelkkiä kielitieteellisiä harrastuksia Trude Wernerin kanssa. Hän yhä kaihoten muisteli Margitia, niin Else ainakin arveli huomanneensa. Hän oli ollut kovin vakava näinä päivinä… Raimund oli hyvä veli, Else olisi suonut hänelle kaiken onnen — mutta sehän oli mahdotonta. Juuri eilen hän oli sanonut: "Pieni Margit, tulkoon hän onnelliseksi!" Sitä nyt Elsekin toivoi sydämestään, lähettäen tuntemattoman terveiset miekkoselle sulhaselle…
Margit punastui ja vaaleni. Raimund ei ollutkaan kihloissa! Raimund rakasti häntä yhä! Else luuli niin…
Ei, mutta eihän se ollut mahdollista. Miksi Raimund sitte oli hylännyt hänet? Miksi hän tänään vietti häitä Maurin kanssa, jos olisi voinut — Ah, tämä oli hirmuista, sitä ei kestänyt ajatella. Ajatukset täytyi tappaa, heti, ettei kukaan huomannut, ettei tietänyt itsekään…
Else kirjoitti perättömiä, aivan varmaan. Voi sitä rakasta Else lasta — hän kuvitteli kauneinta ystävällensä, mutta totuutta hän ei aavistanut. Sen kätki poveensa poloinen morsian — ei, onnellinen, säihkyvä — hän tahtoi olla, hänen täytyi olla! Sillä perättömiä Else oli kirjoittanut…
Taas valtasi Margitin sellainen hurja vilkkauden puuska, joka hänet joskus oli viime vuonna yllättänyt. Hän oli tähän saakka vetäytynyt häätanssista syrjempään, kun ei Maurikaan ollut tanssin ystävä. Sitäpaitsi heidän molempain tuli pitää seuraa kaikille vieraille, myös sedille ja tädeille. — Erittäin minun tädilleni kenraalskalle, — oli Margit Maurille neuvonut. — Puhu hänelle ruotsia, hän ei ymmärrä suomea. Ja muillekin, jos mahdollista. Mauri kulta, ole nyt oikein kohtelias ja viehättävä! — Mauri ymmärsi, että Margit omalla tavallaan tarkoitti parasta, ja hän oli koettanut. Kiusallista se oli kaikki tyyni, sillä arvostelevat katseet iskeytyivät häneen joka taholta. Jospa häät jo olisivat loppuneet ja hän olisi päässyt nuorikkonsa kanssa lähtemään! Hieno suku oli tosiaankin välttämätön ikävyys. Se kumminkin auttoi, että Margit herkeämättä pysyi hänen rinnallansa, viehkeänä ja suloisena. Pitkä silkkinen laaho aivan kuin itsestänsä kiertyi pois pienten valkoisten kenkien tieltä, huntu hulmahteli ja kukkavihon harsonauhat häilyivät. Hän hymyili kuin päivänsäde, karkoittaen pilvet kauvas. Kauneimmin hän hymyili Maurille, omallensa.