— Tuletko, Mauri, kanssani kalliolle? Siitä valaistus varmaan näyttää ihanalta. Suokaa anteeksi, pastori. — Hän nousi, ja Mauri samoin.
— Tuolta me usein lapsina katselimme jokea ja puistoa. Haluaisin nähdä sen vielä kerran.
Sinne oli vain kivenheiton matka. He kiipesivät hakattuja kiviportaita myöten ja pysähtyivät ulkonevalle paadelle. Taikamaailmana puisto hohti kirjavissa valoissansa, ja kuu hopeoitsi joen pintaa, luoden pitkän, värehtivän kuultosillan. Sävelaallot kulkivat lempeän tuulen mukana, milloin hiljemmin, milloin voimakkaammin. Ihmiset olivat aivan lähellä ja kuitenkin tuntuivat jääneen kauvas.
— Mauri, — sanoi Kyllikki. — En tiedä, olinko epäkohtelias, mutta minä luulen, ettemme tapaa toisiamme enempää. Kohta vieraat rupeavat lähtemään, ja huomenna te matkustatte Ruotsiin.
— Minäkin etsin sinua, — sanoi Mauri.
— Ei minulla muuta ole sanottavaa kuin kiitos kaikesta… lapsuuden kauniista, onnellisista muistoista. Ja sitte parhaat toivotukseni.
— Kiitos sinulle, Kyllikki, — Maurin ääni väreili tulvivasta liikutuksesta, joka hänet äkkiä yllätti. — Sinä olet ollut minun suojelusenkelini. Ole yhä vieläkin! Minä tunnen sitä tarvitsevani.
Kaikki vieras, teennäinen ja kahlehtiva oli kuin kerrallaan pudonnut pois. Maurin sydän suli avoimeksi ja pehmeäksi.
— Jeesusta sinä tarvitset, — sanoi Kyllikki hiljaa. — Minä tiedän sen, olen tietänyt sen jo ennen. Hän täyttää kaipauksesi.
Hetken he seisoivat ääneti, katseet tähdättyinä epämääräiseen etäisyyteen. Sitte tyttö sanoi: — Nyt on kyllin. Meidän on aika lähteä.