— Margit, rakkaani, miksi itket? — hän kysyi hellästi. Omassa alakuloisuudessaankin hänen tuli kesäkukkaansa sääli. — Mitä olet toiminut täällä? Onko sinun ikävä?
— Tietysti — mitäpä muuta voisi olla? Koko päiväksi jätät minut yksin olemaan… En minä kestä tätä elämää…
— Eihän sinua haluta mukaani sateeseen, etkä sinä välitä talon töistä ja ihmisistä.
— Piikoja ja talonpoikia ja lehmiä — koska minä semmoisiin olisin tottunut? Hyi, Mauri, sinä teet pilkkaa!
— Margit, — sanoi Mauri jäntevästi, ponnistuksella hilliten itseänsä, — talonpojan pojalle sinä olet vaimoksi tullut, ja tämä on minun ympäristöni ja työmaani, sen sinä olet alusta tietänyt. Mutta sinua en ole pakottanut mihinkään velvollisuuteen, jota pidät vastenmielisenä. Olenko?
Maurin odottamaton vakavuus hämmästytti Margitia. Hän huomasi kovasti loukanneensa, vaikkei hän oikeastaan mitään pahaa ollut tarkoittanut. Siinä hän nyt seisoi hämmennyksissään, osittain katuvaisenakin.
— Minä vaan tahdoin sanoa… minä arvelin, että olisit voinut keksiä jotakin — vaikkapa lukenut minulle…
Hänen äänensä pehmeni helläksi: — Mauri, et saa enää mennä pois, minä pelkään, kun pimeä tulee!
— En mene tänään, kyllä minä luen, jos tahdot.
Margit kuivaili kyyneleitänsä.