— Miksi aina vaan sataa? Joka päivä on satanut tänä syksynä.
— Eihän toki joka päivä. Juuri eilen kävimme ratsastamassa. Ehkä piankin jo aurinko paistaa. — Mauri koetti taas olla oikein ystävällinen ja kekseliäs. — Minusta oli ennen poikana hauska poimia puolukoita vielä melkein lumen alta. Menemmekö huomenna poimimaan, jos on kaunis ilma?
Margitin muoto vähän valkeni. — Mennään, Mauri! Sinä oletkin hyvä… Hän kietoi kätensä Maurin kaulaan.
— Missä sinun viulusi on? — kysyi Mauri. — Et ole soittanut säveltäkään, sitte kuin tulimme kotiin.
Margit tuli samaa muistaneeksi. Kukapa ne syyt ymmärtää? Näin se lienee ollut:
— Silloin voi soittaa, kun on iloinen tai murheellinen, mutta ei kun on kyllästynyt ja pahalla mielellä. — Hän pyyhkäisi kutrit otsaltansa. — Nyt taas olenkin iloisempi. Kyllä minä soitan.
Mauri istui keinutuoliin kuuntelemaan. Hänen silmissään oli syvä, surumielinen katse. — Yksin minä saan kuormat kantaa, — hän ajatteli. — Olisin tarvinnut toverin ja auttajan, mutta hän on kuin lapsi, jota minun tulee huvittaa. Kansastansa hänet on vieroitettu, ja työn iloa hän ei tunne. Kuinka tämä jatkunee ajan pitkään?
Kun Margit herkesi soitosta, seisoi Mauri katselemassa pientä seinäkuvaa. "Via dolorosa" — tuskien tie.
— Mikä tuo on? — kysyi Margit. Hän läheni ja luki allekirjoituksen. — Vie se pois, — sanoi hän hermostuneena, — sehän on kuin paha enne. Tuskia minä pelkään aivan hirveästi.
— Se taulu on minulle erityisen rakas, — vastasi Mauri vakavasti. Hän aikoi sanoa enemmänkin. Kerran Tuomarilassa hän oli luullut, että Margit ymmärsi elämän totisuutta. Nyt hän sitä epäili eikä jatkanut.