— Sinulla on merkillinen maku, — sanoi Margit pyörähtäen korollansa. — Mutta minä en voi sitä nähdä, minä pelkään. Anna se sille mustapukuiselle ihmiselle, joka hääiltana otti meidät vastaan ja säikytti minua. Hänkin oli kuin enne. Missä hän nyt on?
Maurin täytyi muistella, mistä oli kysymys.
— Matleenako? Alitalon eteiskamarissa hän asuu. Hän on avulias ja uskollinen, häneltä saat monta neuvoa, jos tarvitset.
— Vie se hänelle, — toisti Margit.
— Niinpä vien, — sanoi Mauri äkkiä päättävästi. — Haluankin puhella hänen kanssansa. Minä sanon, että se on yhteinen lahjamme; tuon sen nuoren rouvan toivosta.
Margit kääntyi pois hämillään, ja Mauri otti seinältä taulun. Hän kääräisi sen paperiin ja lähti ulos nopein askelin.
Matleena lauloi virsiä, kuten tavallisesti iltasilla. Täräjävä sävel kuului jo portaille. Hän ei ollut edes lamppua sytyttänyt, vaan istui hämärässä, ulkomuistista veisaten:
— "En rauhaa löydäkään maan päältä, pois aina ikävöitsen täältä…"
— Oi, minäkin jo ikävöitsen, — ajatteli Mauri.
Matleena otti nuoren isäntänsä ilolla ja ihastuksella vastaan, ja taulusta hän tuli niin liikutetuksi, että Mauri sai täyden palkan kieltäymyksestänsä. — Margitin oikku oli Jumalan johdatus, — hän ajatteli.