— Tarkoititteko te minua? — kysyi Mauri äkkinäisesti.
Matleena vähän empi.
— Mitäs minä sitä kieltäisin. Teillä ei ole äitiä eikä ketään. Antakaa minun rukoilla, kun en muutakaan osaa.
Mauri tuli kotiin sekavassa mielentilassa. Hengelliset kysymykset risteilivät hänen ajatuksissansa, ja sydän oli kuohuva, vielä rauhattomampi kuin mennessä. Herra etsi ja kolkutti väkevästi, hän tunsi sen.
"Jeesusta sinä tarvitset", sanoi Kyllikki hänen hääiltanansa. — Kyllikki ystävä, jospa sinä olisit täällä! Meillä olisi keskustelemista enemmän kuin päivät riittävät. Sinä nostaisit soihdun, ja minä näkisin tien.
Sitte Maurin korvissa soi Matleenan lause: "Teillä ei ole äitiä eikä ketään." Ei ketään! Hän oli tarkkasilmäinen. Olivatko muutkin? Tiesikö jo kenties koko kylä, että hänellä "ei ollut ketään", vaikka oli Margit, puoliso?
Oi, olipa hänellä kuitenkin jotain, josta he eivät tietäneet. Hänellä oli tulevaisuuden toivo.
Pieni Tapani — eikö se ollutkin Tapani? Se lapsukainen kietoo kätösensä isän kaulaan ja isä rakastaa häntä. Hän kasvaa helläksi, puhtaaksi pojaksi, hän kiintyy kotiin ja kulkee isän kanssa. Hän tarttuu Margitin, äidin käteen ja vetää hänet heidän luoksensa…
Margit pelkäsi ennakolta. Eihän se oikeastaan ollut ihmekään. Mutta kun kerran lapsi lepää hänen käsivarsillaan ja luo häneen suloiset silmänsä, silloin hän on onnellinen eikä vaihtaisi sitä maailman aarteisiin.
Ja taas kaukana ollessaan Margit alkoi Maurille hohtaa kevätunien välkkeessä. Taas hän näki kauniin haavekuvan, joka tosin vielä ei ollut toteutunut, mutta varmaan oli toteutuva ehkä piankin, odotetun lapsen avulla.