— Margit, rakkaani, mitä sinä ajattelet tällä hetkellä? Kulkeeko aatos kotiin? Ehkä vähän muistat minua? — Mauri jäi uneksimaan.
Kyllä Margit ajatteli ja muisti. Hän istui sohvalla vanhempiensa makuuhuoneessa, nojaten vaaleata kutripäätään äitinsä olalle. Juuri kodistaan ja Maurista hän puheli nyt, niinkuin jo monta kertaa ennen.
— Äiti, hän on hyvä, liiankin hyvä, mutta minä en jaksa olla kahdenkesken hänen kanssansa.
— Etkö voi useammin käydä kaupungissa? Matkusta serkkujen luo ja ota selkoa, milloin on konsertteja tai teaatterivierailu.
— Mutta nythän minä en voi — ja sitte en ehkä pitkään aikaan… Voi, miksi pitikin käydä näin? Bertta serkku on ollut naimisissa neljä vuotta, eikä hänellä vieläkään ole lapsia. Minä en tahtoisi milloinkaan.
Tuomarinna näytti tuumivaiselta.
— Minun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi ja selittää… Mutta kyllä minä luulen, että yksi lapsi on iloksi sinulle. Ole nyt kärsivällinen. Me hankimme imettäjän, oikein hyvän ja tottuneen.
— Äiti, täällä kotona on niin hyvä olla. Ei Lehtoniemi voi muuttua minun kodikseni. Mauri kulkee talleissa ja navetoissa ja pitää seuraa rengeille ja eukoille. Minä en koskaan totu sellaiseen. En tahdokaan tottua.
— Ei sinua niin ole kasvatettukaan, eikä se ole tarpeellista. Ole sinä herttainen, vieraanvarainen suuren talon rouva. Toimita vaan, että Mauri hankkii hyvää väkeä, joka tekee työt. Sehän on sinulle sitä parempi, että hän pitää heitä silmällä.
— Miksi minä en joutunut kaupunkiin naimisiin? — huokasi Margit.