4.
Kun kevät toi tuomien tuoksun ja valkeat omenapuut, silloin kansakoulun uusi lisärakennus kohosi valmiina. Virka julistettiin haettavaksi, ja Kyllikki sai yksimielisen kutsun. Se oli vanha lupaus. Lisäksi hänen todistuksensa oli niin erinomainen, että opettaja Tolosen rouvakaan ei sanonut sellaista nähneensä kuuna päivänä.
Omenapuut olivat varistaneet kukkansa ja ruusut puhkesivat, kun nuori opettajatar saapui äitinsä kanssa. Hän oli iloinen ja onnellinen, sydän täynnä kiitollisuutta.
Oli hän toisenlaisiakin hetkiä kokenut. Haikein kyynelin hän oli päätellyt itseksensä: — Ei, en mene sinne, haen kauvas, mitä kauvemmas, sen parempi. — Mutta velvollisuudentunne oli puhunut vastaan: — Tätä äiti on toivonut vuosikausia, tehden työtä puolestani. Nytkö omien tunteitteni tähden viime hetkessä pettäisin hänen odotuksensa? Olenhan kyläläisillekin tavallani sitoutunut. He lupasivat odottaa minua ja aikovat pitää sanansa. Minä vakuutin hakevani — ja ellen sitä tee, mitä he ajattelevat isäni tyttärestä? Minun täytyy hakea. Hyvä on. Siispä sen teen.
Kun aika tuli, ei se enää ollutkaan vaikeata. Hän oli ponnistellut irroittaaksensa kaipauksensa Maurista, hän oli rukoillut apua ja saanut voiton. Mauri tuntui muutenkin ihmeen nopeasti vieraantuneen viime talven kuluessa. He eivät enää edes kirjoittaneet toisillensa muuta kuin lyhyitä tervehdyksiä merkkipäiviksi. Oliko hän uponnut onneensa vai kätkikö sydänsurua? Kyllikki ei osannut sitä lukea lyhyitten viestien riveiltä.
Niin, nyt hän oli täällä ja katseli ihastuksella uutta kotiansa. Siihen kuului kaksi huonetta ja pienen pieni, soma keittiö. Hän ei kyllin saanut sanoneeksi: — Kuinka sievää täällä on! Kuinka herttaista! — Tosin hän ei voinut olla ajattelematta, miten aistikkaalta valkea uutukainen kalusto olisi näyttänyt sinervän seinäpaperin ohella. Mutta pitihän siihenkin olla tyytyväinen, että kaikista täyshoitolavaihdoksista oli säästynyt vanhoja huonekaluja, jotka vielä täyttivät paikkansa. Niillä oli sitäpaitsi aivan erityinen merkitys. Ne olivat isän muistona, ikäänkuin entisajan kädenojennus nykyisyydelle. Kyllikki verhosi ne nuoren keväänsä tuoreella väririkkaudella. Hän levitteli pöydille kirjailtuja liinoja ja kantoi niityn pientareilta ja joen äyräältä koko sylilliset ketoneilikoita, lemmikkejä ja päivänkukkia. Hän istutti sananjalkoja ruukkuihin ja koristi uuninjuuret katajanhavukiehkuroilla. Rouva Tolonen kurkisti ovesta sisään ja huudahti ihmetellen: — Teilläpä on kaunista! Aivan kuin olisi juhla. — Vaikkapa olisikin juhlatervehdys äidilleni, — vastasi Kyllikki hellästi hymyillen. — Hän sen ansaitsee ja ansaitsisi paljon enemmänkin.
Heti tulopäivänään Kyllikki sai tietää odottamattomia: Lehtoniemellä oli lauvantaina vietetty ristiäiset. Eikä hän ollut aavistanut mitään! Edes tästäkään ei Mauri ollut kirjoittanut.
— Tyttökö vai poika? — kysyi Kyllikki rouva Toloselta, joka pihamaalla seisten oli uutisen kertonut. Vastaus oli yhtä yllättävä: — Sekä tyttö että poika, kaksoset. Poika on Tapani — agronoomin tahdosta — ja tyttö Heli, tuomarinnan mukaan, joka on Heloiisa taikka Helesiina, jotain sentapaista.
Kyllikin äitikin tuli saapuville. Rouva Tolonen vilkastui huomatessaan asianharrastusta, ja kieli joutui sukkelaan liikkeeseen. Hän tiesi hyvin paljon, runsaasti enemmän kun toiset halusivat kuulla.
— He eivät ensinkään ole onnellisia, se on julkinen asia. Rouva on suurimman osan kevättä ollut vanhempainsa luona, ja kun hän palasi, oli tuomarinna mukana. Nuori rouva kuuluu olevan hermostunut ja valittavainen, vaikka ei kukaan usko pahaa agronoomista. Tuomarinnan sisar, joku pietarilainen kenraalska, oli toimittanut sieltä imettäjän odottamaan lasta. Agronoomi oli pannut kovasti vastaan, mutta rouvan ja anopin tahto voitti. Ajatelkaas, varalle jo ennakolta! Ja kuka ne pietarilaiset tietää — siellä sanotaan olevan tyttöjä, jotka pitävät sitä ihan ammattinansa. Mutta nyt tulikin kaksi lasta. Rouva oli ensin ruvennut nauramaan, sillä se oli hänen mielestään lystinmoista, mutta sitte hän oli itkenyt, kun ei ollut kuin yksi imettäjä. Hänen täytyi kuin täytyikin ottaa pikku tyttö hoitoonsa. Ja nyt siellä on touhua ja porua ja hälinää…