— Ja juorukelloilla soittamista, — keskeytti Kyllikki. — Suokaa anteeksi, rouva Tolonen, minun kaappini on kesken järjestämisen. — Hän lähti sisälle harmistuneena, hehkuvin poskin.
Tolosen rouva lensi kiukusta harmaaksi, mutta Kyllikin äiti kiirehti sovittelemaan. — Älkää pahastuko, ei hän tahtonut tahallansa loukata. Agronoomi ja rouva ovat molemmat hänen lapsuuden tovereitansa. Ymmärrättehän, että koskee kuulla ikäviä asioita niistä, joille soisi parhainta.
Senjälkeen äiti ja tytär paljon puhuivat keskenänsä Maurista ja Margitista. He puhuivat rakkaudella ja rukouksissa. Rouva Kotiranta oli säilyttänyt hellän, äidillisen tunteen Mauria kohtaan. Kyllikin sydämessä heräsi voimakas, pakottava ikävä, niinkuin sen, joka aavistaa ystävän hätää eikä pääse apuun. Hän ei itsekään ymmärtänyt, kuinka syvällä hänen lapsuusrakkautensa juuret piilivät.
Eräänä iltapäivänä, auringon jo kallistuessa länteen päin, pieni ruuhi lipui joen poikki ja Mauri astui ylös kaltaan polkua. Kyllikki poimi ruusuja isävainajansa istuttamista pensaista. Maurin nähdessään hän tunsi sisäisen säpsähdyksen, mutta ulkonaisesti tyynenä hän hymyillen kääntyi kohti. — Terve, Mauri, — hän sanoi iloisesti. — Täällä me nyt asumme taas kotona. Juuri minä sinua ajattelinkin. Nämä ruusut ovat Margitille, sinun pienoistesi tervehdykseksi.
Hän kiirehti viemään Mauria äitinsä luo. Rouva Kotiranta kutoi punaisia töppösiä. — Istuin tässä ja muistelin sinua, — sanoi hänkin. — Katsoppas, kenellä on näin pieni jalka! Tyttöselle punaiset ja pojalle siniset — luulisin niitten sopivan heille.
Herkät tunteet värähtivät Maurin povessa. Jokin kohosi, kohosi, puristaen kurkkua niin, että hänen täytyi tehdä itsellensä väkivaltaa. Hän ei ollut tullut avatakseen sydäntänsä, mutta nyt tuntui siltä, kuin ei hän voisi pidättäytyä.
— Sinä et moneen kuukauteen kirjoittanut, — sanoi Kyllikki.
— En. — Mauri loi häneen silmänsä, suoraan ja rehellisesti. — Minä en osaa enkä tahdo kirjoittaa, panematta siihen omaa itseäni.
— Kyllä minä sen käsitän, — sanoi täti lempeästi kuten aina. — Sinun "oma itsesi" ei ole enää yksi, vaan kaksi. Eihän sinun sopinut antaa meille Margitin sisintä, joka erottamattomasti on kietoutunut elämääsi. Hän ei voi tuntea meitä kohtaan samaa likeisyyttä kuin sinä.
Hämmästyen Mauri huomasi, kuinka hyvin täti taaskin oli ymmärtänyt häntä. Mutta Kyllikki kysyi: