— Täytyykö meidän siis kadottaa jokainen ystävä, joka saa toisen vielä lähemmän?
— Kyllä minä yhä olen ystäväsi, — sanoi Mauri.
He puhuivat lapsista, Margitin voinnista, talon asioista… Mielenkiintoa ei puuttunut, mutta kaiken aikaa oli kuin verho välissä. Vihdoin he vaikenivat kaikki. Rupesi tuntumaan niin ahdistavalta, että Kyllikki ei jaksanut sitä kestää.
— Mikä meidän on? — tuli hänen huuliltansa. — On aivan kuin tahtoisimme jotakin sanoa toisillemme, emmekä sanokaan. Oletko sinä, Mauri, nyt oma itsesi?
Taaskaan Mauri ei väistänyt hänen katsettansa.
— Onko oikein antaa suullisesti, mitä kirjeessä ei ole voinut? Ehkä sekin on toisen omaa. Sano, Kyllikki!
Kyllikkiä alkoi pelottaa. Leikkikö hän tulella? Oliko kuitenkin parempi, että he vaan yhä vieraantuivat, niin haikealta kun se tuntuikin? Mutta eihän hän itsensä tähden kysynyt eikä mitään pyytänyt itsellensä…
Hän nousi päättävästi. — Minä poistun. Avaa sydämesi äidille, hän osaa sinua lohduttaa. Minä näen, että tarvitset sitä.
Hän aikoi mennä, mutta Mauri pidätti. — Ei, ei, en minä niin tarkoittanut!
Kyllikin vakava muoto vaihtui leikilliseksi.