— Muistatko, Mauri, miten neiti Pikkarainen vieroitti meidät kokonaiseksi vuodeksi toisistamme, kun olimme lapsia? Tytön ja pojan ei muka sopinut olla ystävyydessä. En minä nyt kuvittele mitään yhtä hullunkurista, sillä juurihan suostuimme siitä, että nainutkin ihminen voi olla naimattoman ystävä. Minä vaan poistun paremmaksi vakuudeksi — keitän teetä teille!
Hänen äänensä helkähti hilpeältä, kun hän puhuessaan pujahti keittiöön. Pian tuli oli tehty lieteen ja vesi porisi kattilassa. Mutta keittäjä istui ikkunan luona, tuijottaen tyhjään ilmaan, pää käden varassa.
— Ah, en liene minäkään oma itseni, — hän huokasi.
Sisällä huoneessa sulku oli lauennut. Tädin rakastavalle sydämelle Mauri laski raskaan kuormansa. Kyllikki oli oikeassa — näin se kävi helpommin.
— Sinä et ole onnellinen, — sanoi täti.
— Onnihan on onnelliseksi tekemistä. Kuinka voisin olla onnellinen, kun Margit kärsii? Vaikeata oli jo ennen, mutta monin verroin vaikeampaa sitte kuin hän palasi kodistansa. Hänen äitinsä ei vaikuta häneen hyvää… Voi täti, jospa hänellä olisi teidän kaltaisenne äiti!
— Lapsi raukat te molemmat…
— Minä toivoin niin paljon pienokaisesta. Margit ei ennakolta iloinnut; hän sanoi monasti muittenkin kuullen, ettei hän koskaan tahdo toista lasta. Minusta tuntuu ihmeelliseltä, että Jumala nyt antoi kaksi. He ovat terveet ja suloiset… Minä rakastan heitä enemmän kuin voin sanoa.
— Varmaan Margit oppii rakastamaan heitä samoin.
Mauri pudisti päätänsä surullisena.