— Minä näen kyllä hellät tunteet umpuna. Hän voisi oppia. Mutta nyt hän heti voimistuttuansa lähtee äitinsä kanssa Saksaan kylpylaitokseen. Kotonansa hän loittoni minun kodistani, siellä hän loittonee yhä kauvemmas. Minä en kykene onnettomuutta estämään.
— Herra kykenee, hän voi kaikki, — yritti täti sanoa, mutta sanat sammuivat huulille. Hän tiesi, että teot kantavat hedelmänsä. Mauri parka — hän niitti oman ajattelemattoman kylvönsä. Mutta "niille Herra kaiken kääntää parhaaksi, jotka häntä rakastavat". — Mauri, opi painumaan Jeesuksen rakkauden rinnoille! Kun maallinen ystävä loittonee ja ristin tie on raskas, etsi rauhasi häneltä! — sai täti sanotuksi.
Kyllikki naputti ovelle, tuoden teetä. Pian sen jälkeen Mauri lähti.
Ilta oli ehtinyt, päivä mennyt mailleen. Ruskopilvet kajastivat lännen taivaalla. Tummat, hehkuvat soileet liekehtivät hetkisen, sitte vaimenivat lempeään, kimmeltävään kultaan.
— Noita minä rakastin pienenä poikana, — sanoi Mauri Kyllikille, joka saattoi häntä rantaan, antaen Margitin ruusuvihon. — Muistatko, silloin me puhuimme kultakaupungista.
— Ja nyt me vaellamme sinne, — vastasi Kyllikki hiljaa. Hänen silmiinsä tuli kaunis loiste. — Se lohduttaa: "Tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka ilmestyy."
Mauri astui; ruuheensa, miettien mielessänsä: — Minuako hän lohdutti, vain onko hänkin kärsinyt, hän joka säteilee kuin päivänpaiste?
5.
Pieni Heli ja pieni Tapani lepäsivät sievissä vuoteissansa, pitsiraidin ja punaisen peitteen alla. Nuori, kaunis äiti kumartui heidän puoleensa. Hänen kultakiharansa valahtivat ohimoille ja sinisilmät hohtivat hellästi.
— Heli, Heli, etkö jo kohta opi hymyilemään? Kuinka sinä olet suloinen! Minun täytyy ottaa sinut syliini. Tule, lintunen, lemmikki…