Tyttö rupesi itkemään. Hänen oli uni. Kohta veli vieressä säesti vielä kiivaammin. Kiireesti Margit laski Helin käsistänsä.
— Pauliina, tulkaa, missä te olette? Taas he itkevät molemmat. Kuuletteko, poika huutaa vallan hirveästi! Mikä niiden on?
Imettäjä, korean kirjavaan pukuun puettu lihavahko nainen, tulla vaapotti sisään tulipunaisena kasvoiltansa. Hän alkoi hyssytellä Tapania, omaa hoidokkiansa, tuskin katsahtaen tyttöseen. Margit koetti samaa keinoa Helille, mutta itku vaan yltyi. Avuttomana hän juoksi keittiöön. — Signe, onko Signe täällä? — Hän pysähtyi ovelle hämmästyksissään. — Mitä, itkeekö Signekin? Mikä nyt täälläkin on tapahtunut?
Margit sai sanatulvan vasten kasvojansa. — Minä tulin sisäköksi enkä lastenriepuja pesemään. Hän heittää ne minulle, ikäänkuin olisin hänen palvelijansa. Pauliina pesköön itse!
— Niin, tietysti. Signehän on minun neitsyeni. Mutta jos Signe nyt kumminkin tulisi auttamaan… Heli itkee.
— Onko hän siellä? — kysyi tyttö kuivaten silmiänsä. — Minä en tule hänen tiellensä.
— Tietysti hän on… Margit alkoi tuskastua, Helin itku vihloi hänen korviansa, hän ei enää malttanut odottaa, vaan kääntyi takaisin.
— Pauliina, hoitakaa Heliä myös! Hän ei saa itkeä. Onhan Tapani jo lakannut.
— Tulinko minä kahden lapsen imettäjäksi? — Vastaus oli varma ja tuiskea.
Nyt alkoivat Margitin kyyneleet vuotaa. — Tämä on kauheata, aivan kauheata. Minä en jaksa kestää, minä menetän hermoni… Äiti lähti kotiin ja minä lähden myös… Mutta kuka sitte Heliä hoitaa?