— Älä vaan rupea sinä samanlaiseksi! — sanoi hän kuin hädässä. — Minä en tahdo kuulla pastori Koitereen saarnoja enkä Matleenan virsiä. Oh, kyllä minä olen hermostunut. Sinä olet tyly, ellet soisi minun lähtevän.
— En soisi lasten jäävän ilman äitiänsä, enkä meidän yhä etenevän toisistamme, — sanoi Mauri. — Voi Margit, minähän rakastin sinua! Sinä tulit omakseni, ja minä odotin sinulta onneani.
Hän raotti sydämensä sisintä — valitettavasti hän ei sitä usein ollut tehnyt. Jo heidän avioliittonsa ensi viikkoina se ovi oli hiljaa sulkeutunut. Vieläkö hän uskalsi toivoa muutosta? Tuskin. Ihme siihen olisi tarvittu. Itse hän oli kokenut, että vaikeuksia voi kestää ainoastaan nöyrtymällä Jumalan tahtoon. Kuinka vieras se maailma oli Margitille, sen hän huomasi tänäkin iltana kyllin selvästi. Margitin sydän oli varmaan joskus tuntenut kolkutuksen, mutta tahto ei pysähtynyt kuuntelemaan eikä avaamaan.
Nuori rouva heltyi Maurin sanoista.
— Sinä olet kiltti — oikeastaan sinä olet hyvin kiltti, — sopersi hän, — mutta ymmärräthän, etten voi jäädä, kun kaikki on jo järjestetty. Mauri kulta, ymmärrätkö?
— Minun täytyy siihen tottua, — vastasi Mauri.
Hiljaa hän lähti huoneesta. Hänen yrityksensä oli mennyt hukkaan ja toivonsa heikko kipinä sammunut. Ei hän itsekään uskonut sen enää viriävän.
Viikkoa myöhemmin Pekka valjasti Lakla hevosen keveiden, kahdenistuttavien ajoneuvojen eteen. Isäntä oli niin käskenyt. Kuului saattavan rouvaa kaupunkiin. Suuri matka-arkku vietiin eri hevosella.
— Jo se taas menee, — murahteli Pekka. — Menköön vaan. Ei häntä meikäläiset näe kotonakaan. Nyt isäntäkin pääsee töihin, ettei tarvitse olla liepeenkantajana.
Lastenhuoneessa Margit itki, syleillen ja suudellen pienokaisia, Heliä kiihkeimmin ja hellimmin. Kun Lakla kiiti kylätietä, silloin hän jo hymyili Maurille. Mitä kauvemmas ehdittiin, sitä enemmän hänen silmänsä selkenivät. Talot, metsät ja pellot vilahtivat ohitse. Pian kaupungin kirkontornit häämöttivät lakeuden takaa, jo rakennuksetkin alkoivat näkyä; nyt kiesit keikkuivat kivetyllä kadulla ja ajettiin asematalon eteen. Veturi huohotti ja puhisi, vaunut jyskien kiitivät teräsrataansa, kunnes pysähtyivät odottavina, kutsuvina. Margit tunsi kuin sähköä jäsenissänsä. Kivihiilen savukin toi mieluisia muistoja; se oli kuin henkäys muilta mailta.