Margit heitti Maurille hyvästit hetkellisellä hermostuneella hellyydellä, mutta sydän sykki lähtöinnosta yhä pakottavammin. Yhdysasemalla hänen piti kohdata äitinsä. Nyt kellonsoitto, vihellys… Oi, mikä hurmaava vapauden tunne! Ulos avaraan, ihanaan maailmaan!
Vaunun nurkassa hän otti laukustansa matkaoppaan, jonka sisään oli pistetty ennen saapunut kirje, Elsen käsialaa. Margit levitti sen ja silmäili sitä mielenkiinnolla uudelleen: — "R:n kylpypaikka, viehättävä laakso huviloineen, ruusutarhoineen, ympärillä mahtavat lumivuoret. Ajattelehan, jos tapaisimme toisemme siellä! Olen oikein hyvilläni, kun minun ei tarvinnut matkustaa äidin kanssa vanhan tädin hautajaisiin. Hän oli upporikas, tiedätkö. Me saamme periä paljon ja pääsemme nyt elämään vapaasti. Raimund ei olisi voinut keksiä parempaa lepopaikkaa lomakseen. Se on pieni kaupunki, melkein kuin maakylä, mutta kylpyvieraat ovat sitä enemmän yhdessä ja osaavat huvitella ja nauttia. Tule, Margit! Sinun pitää muuttua nuoreksi ja iloiseksi taas, me autamme sinua. Jos vaan haluat, tilaamme huoneet äidillesi ja sinulle. Minusta on ihastuttavaa tutustua äitiisi. Kuule, sitte me kiipeämme vuorille ja annamme tuulen viedä kaikki surut! Rakas pikku Margit — se on oikeastaan väärin ja hirveätä, että sinä et tullut onnelliseksi… Mitä me siihen voisimme tehdä?"…
— Niin, mitä? — Margit sulki kirjeen huoahtaen. — Oh, ei maksa vaivaa katsella taaksepäin nyt. Se vaan sumentaa mielen.
Hän oli epäillyt, kuinka hän voisi kohdata Raimundin. Viime kirjeessään hän oli uskonut Elselle Wienin salaisuuden. Mutta Else oli vastannut, että Margit voi olla huoletta. Hän oli puhunut veljensä kanssa kirjeen saatuansa, ja Raimund oli sanonut, ettei hän mitään elämässänsä niin pahoitellut kuin sitä sydänsurua, jonka hän kerran tuotti Margitille. Hän tekisi mitä tahansa, jos sen voisi hyvittää. Jos Margit rouva tahtoi ja suvaitsi — ellei hänelle ollut vastenmielistä — silloin Raimund puolestaan tarjosi hänen käytettäväksensä koko loma-aikansa. Hän oli valmis opastamaan vuoripoluilla, jotka hän tunsi, lyömään tennistä, lukemaan ääneen… Hän pyysi, että he entiset unohtaen tapaisivat toisensa sovitettuina ystävinä. Syyskesä — nuoruuden jälkikesä… Melkeinpä siltä tuntui Raimundista. Mutta ehkä Margit tunsikin pelkkää kukkivaa nuoruutta…
"Ei", oli Else sanonut veljellensä, "hänkin väittää nuoruutensa haihtuneen".
Miksi hän olikin sen kirjoittanut Elselle? Sillä nyt hän oli nuori, tahtoi olla nuori! Heidän seurassansa ei voinut muuta olla kuin nuoruuden kukkimista, vaikkapa talven lumessa…
6.
Kyllikki ryhtyi kansakoulutyöhönsä lämpimän sydämen koko liekehtivällä innolla. Oppilaat jaettiin niin, että hän sai pienimmät, vastatulleet. Ne katsoivat häneen luottavasti avoimine kirkkaine silmineen, ja hän tahtoi antaa heille parhaintansa. He lukivat Luonnonkirjasta, että "Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on luonut maan. Hän on minutkin luonut." Kyllikki kertoi heille enemmän tästä hyvästä, suuresta Jumalasta. — Hän on minun Isäni ja teidän Isänne myös. Hänen Poikansa, rakas Vapahtajamme Jeesus, sanoo meitä sisariksensa ja veljiksensä. Te olette Jeesuksen pikku siskoja ja veljiä, korkean Kuninkaan lapsia. Taivaassa te saatte kruununne, jos pysytte hänen ominansa. Tahdottehan tulla kilteiksi lapsiksi ja rakastaa häntä, joka on niin hyvä? — Kuinka he kuuntelivat! Oli aivan kuin taivas olisi päilynyt noista monista silmäpareista. Kyllikki olisi sulkenut koko luokan syliinsä, jos olisi voinut.
Ulkona pihalla hän muodosti piirin ja lauloi heidän kanssaan kalasista, lintusista ja ketusta, joka juoksi yli järven. Äskeiset totiset silmät välkkyivät ja nauroivat.
"Saammeko, saammeko laulaa jäniksien laulun?"