Kaikki hyppivät jäniksinä, opettajatarkin. Oli äärettömän hauskaa. Hän luki riemua ja harrasta kiintymystä heidän koko olennostansa. Nuolena he tottelivat, kun hän käski, ja muutamassa hetkessä kaikki istuivat jälleen luokassa laskutaulujen ääressä.
Tätä työtä Kyllikki oli toivonut ja uneksinut. Se vastasi hänen iloisimpia odotuksiansa, ylikin kaiken määrän. Hän oli valmistautunut tarvittaissa panemaan pahankurisia veitikoita nurkkaan, mutta he taipuivat jo sanoista ja katseista. Ensimmäiset viikot olivat selkeintä, herttaisinta päivänpaistetta.
Tuli kyllä huoliakin, ennenkuin Kyllikki osasi arvata. Torpan pikku Liisan sormustin katosi ja löytyi naapuritorpan Maijun taskusta. Mikko ja Matti tappelivat koulutiellä, jotta toinen sai kuhmun ja haavan otsaansa. — Koulu ei ole tarpeeksi, — ajatteli Kyllikki. — Minun täytyy sunnuntaisin koota heidät luokseni. Silloin he saavat enemmän kuulla ja laulaa Jeesuksesta, ja pahat pienet sydämet muuttuvat kilteiksi.
Sitte Kyllikki alkoi tarkata lasten pukuja. Muutamat olivat aina likaiset ja repaleissa. Hän neuvoi heitä peseytymään ja pitämään sileinä esiliinojansa, ja käsityötunnilla hän opetti parsimista ja paikkaamista. Mutta samalla johtui hänen mieleensä: — Minkälaista lienee heidän kodeissansa?
Hän rupesi joka päivä joutohetkinänsä kävelemään taloihin ja mökkeihin. Uusi laaja vaikutusala aukeni hänen eteensä ja samalla paljo ilon ja ajatuksen aihetta hänelle itsellensä. Hauskinta oli löytää entisiä isänaikaisia lapsuudentovereita. Kyllikin mieleen johtui, että pitäisi koota heidät kaikki. Eivätkö he laulaisi mielellänsä? Tai ehkä he kokoontuisivat lukuiltoihin ja leikkihetkiin?
Olihan lähetysompeluseura olemassa, mutta siihen kuului harvoja nuoria. Pastori Luoto oli jo käynyt kysymässä Kyllikkiä siihenkin. Hän oli mennyt ja viihtynyt hyvin. Mutta ikätoverit ja sitäkin nuoremmat — ne olivat yhä hänen sydämellänsä.
Kyllikki oli järkevä, samalla kuin innokas. Pian hän huomasi suunnittelevansa niin paljon ja monenlaista, että hänen voimansa ei kaikkeen riittänyt. Kuka avuksi? Opettaja Tolonen oli kirjatoukka, seurassa mykkä kuin kivi; ei hänestä ollut ulospäin toimimaan. Rouva ei sietänyt Kyllikkiä eikä hänen puuhiansa. Pastori olisi varmaankin ollut altis työkumppani. Miksi Kyllikki ei häntä pyytänyt? Niin, siksi — pastorilla oli aivan liian taajaan asiata kansakoululle.
Mutta Maurihan oli ennen useasti kirjoittanut halustansa valistustyöhön. "Minulla ei ole alottajaluonnetta, minä odotan sinua. Oikein sydäntäni painaa kaikki mitä pitäisi tehdä." Ehkä hän nyt hyvinkin ryhtyisi mukana toimeen — hän oli yksin, ja varmaan tuntui tyhjältä emännättömässä kodissa.
Sopiko Kyllikin kääntyä Maurin puoleen? Uskalsiko hän?
Kyllikki ojentausi suoraksi. Miksikä ei? Hänen tuntonsa oli puhdas ja mielensä vapaa. Ei hän etsinyt omaansa, vaan kansan parasta.