Meri, harppua soita sä meille, kun kuljemme toivojen teille päämääränä onnen maa. Sitä nähty ei koskaan ennen, nyt löytöretkelle mennen ken henkensä uskaltaa?
Kuka kanssamme purtensa suuntaa päin päivyttä, kaukaa mi puuntaa yli ankaran aallokon. Päämäärä voi kaikota yhä, tää riento, riento on pyhä! — Kuka urhea, uljas on?!
VILLIHANHET.
Kun huokuu raskaasti hallasuo ja laiho rinteillä vavahtaa, kun pohjan taivas jo loimun luo, he silloin lentohon havahtaa.
He tänne saapuivat palvomaan
suv'öitten herttaista hohtoa.
Taas syksyn tullen he etsii vaan
aurinkoaavoille johtoa.
Niin ilma siintävä, kuulas on,
mut maassa kuoleman harmaus.
He tuolla nousee jo lentohon,
uus' aukee untensa armaus.
He parvin pilvihin kiidättää
ja muistaa palmujen väikkehen.
Suon kylmä aavikko alle jää,
hyy kahlii järvien läikkehen.
He talven helmaan ei jäädä voi,
ei syksyn kourissa itkeä,
kun lämmön maista jo kutsu soi
ja kantaa siipensä sitkeä.
He lentää, uuvu ei yksikään
ei heissä hentoa, heikkoa.
Niin suurta, vapaata siivillään
on taivon ääriä leikkoa. —
On hallasuo yhä huurussaan, ja mättäät usvahan vaipuvat. Mut taivon kaukaisen rantamaan he parvi parvelta haipuvat…