Oli vilja puitu ja aitassa.
Yhä valitti lapsonen kalpea:
»Oi äiti, äiti, sä leipää suo,
mun nälkä tappavi — julmaa tuo.»
— »Rakas lapseni, varrohan kunhan toki
jyvät jauhamme, — saat», polo äiti hoki.
Oli jauhot koottuna säkkeihin. Huus lapsonen huulin värjyvin: »Oi äiti, äiti, mä kuolen jo, palan leipää nälkääni annatko?» — »Oi vuota, lapseni, huomenen tullen mä uutisleivän leivon sullen.»
Oli valmis leipä — mut paareilla makas lapsonen, kalman saaliina.
PALAVASSA KYLÄSSÄ.
Meni turva ihannoitu, katto päältä pään, hävityksin raunioitu peruskiviltään.
Synkeät käy syksyn tuulet
yli manteren.
Valituksen äänen kuulet
halki ilmojen.
Syksyn tuuli kuni palkein
lietsoo paloa.
Tuho vaeltavi valkein
kylän kujilla.
Syttyneenä tuli tuima
syöksee kuni vuo.
Raivoo vyörynä se huima
ihmismajan luo.
Liekkiaaltoihinsa peittää
kodin ainoan.
Taaton, lapset ulos heittää
syliin maailman.
Syttää majan, syttää toisen,
kulkee loimuten.
Kuka pysähdyttää voi sen,
panna estehen?