Kylmä on syli, ja kukkaini helpeet
kohtalon koura se raastaa.
Tarinaa onneni onton ja valjun
yöhyt synkeä haastaa.
Niinkuin hyljätty istun ja itken.
Jumalan ilma se riehuu.
Salamat sinkoo, ja kankahan hiekka
patsaana ilmahan kiehuu.
Mutta mun Kaukoni tallissa viipyy,
viipyvi aamuhun saakka.
Pirtti on pimeä, ja sää on julma,
julmempi tuskani taakka.
XVI.
Kaukoni otsa on varjoinen, siitä on pelkoni paha. Raukeeko rauhani viimeinen niinkuin tulessa vaha?
Säiläänsä tuimana teroittaa
loukattu Lemminkäinen.
Katso jo sotahan kiiruhtaa
sulhoni pystypäinen.
Seison äärellä pihamaan, kyynel silmähän kierii. — Kaukoni askelten kaiku vaan kaukaa luokseni vierii.
XVII.
Oi illan rusko ihana,
mi leimut lännen taivaalla
mun surujan’ et suistaa voi
et voi.
Kuin meren aalto pohjaton,
niin musta mureheni on,
ja kivunkannel mulle soi
se soi.
Mun murtui nuori elämän kuin kevään kukan kelmeän, min ensi halla korjaa pois niin pois. Nyt surren rantahiekalla mä kaipaan kuolon kutsua, kai suruuni ne hoivan tois kai tois.