XVIII.
Voi minua virpi vieno, vesa valju, vaimeloinen povella poloisen luonnon. Jo mä kurja kuihtunenki, kuivun korreksi kulolla, tuskan tuiman polttehessa.
Voi minua virpi vieno erämaassa ehtyneessä, miss’ ei lankea satehet, vieri vilpoiset vetoset. Täällä painuu pääni hento, vaipuu varteni varaton, elon lanka laukeaapi.
Voi minua virpi vieno, kukka kurja kuihtuvainen.
KYLLIKIN KUOLO.
Kaplahat ne narahtaa ja ääntää
tuonen rengin reessä.
Kuolonkello kalkahtaapi hiljaa
tuolla oven eessä.
Kalman valkealla vuotehella
Kyllikki nyt makaa.
Huuli vaikenee, ja lepää silmä
sammuva ja vakaa.
Kukkaa ijäisyyden kumpuloille
noutaa kalman renki.
Rauhan, viihdytyksen valkamahan
Kulkee herkkä henki.