Onko onni vaan
unten kevyt keiju,
jota etsien
harhaa ihminen?
Onko onni vaan
virvatulten väike,
joka häipyy pois
kun sen luona ois?
Onko onni vaan haave kuolematon, kaiho ikuinen, rinnass’ ihmisen?
XIV.
Mä turhaa enää korviani telkin, kun ennätin jo kuulla pahimman. Kun sukkamieliseks’ mun sanoin pelkin he sai ja rintahani riehunnan.
Nyt käsi Kyllikin, mi kerran kaasi
mun maljahani simaa kuohuvaa,
on kuollut minulle kuin kolkko paasi,
min juurta joka aalto huuhtoaa.
Ja silmä petollinen, viekas poski mä luoksenne en palaa konsanaan. On sisässäni kuohuvainen koski ja luonnonraivoni on valloillaan.
XV.
Se riemuni suuri ja suloinen jo vaaleni syksyn tullen. Nyt mietin kurjana kalveten, miks’ Kyllikki kylmä on mullen.
Ja syöntäni okahat pistelee,
ja vaiva rintaani raastaa.
Ja tuloset tielläni himmenee,
ja sieluuni syöpyy saastaa.