Pois tahdon mä sotahan kaukaiseen
kotiveräjän kuuluvilta.
Mä kaipaan välkettä vieraan veen,
mulle musta on kotini silta.
Mä kaipaan välkettä vieraan veen
ja hurmetta rannikoilla.
Käy matkani sotahan kaukaiseen,
siks’ ilkaten soittelen soilla.
Mä suolla soittelen mennessäin ja painan kannusrautaa. Kas Kauko se uhmaten ajaa näin, ja syömensä itkut hautaa.
TOINEN OSA.
Lemminkäinen on tehnyt retken Pohjolaan, joutunut Tuonen jokeen, josta äiti hänet ylös haravoi ja loitsii terveeksi. Lemminkäisen kotiintullessa on Kyllikki jo kuollut.
I.
Erheeni on musta, musta. —
Kuka suopi sovitusta? —
Ääni soimaa, ääni soimaa. —
Mistä saan mä nousun voimaa?
Tahdon tuskistani nousta.
Kuka jännittäisi jousta?
Kuka terästäisi tahdon,
tekis terveheksi Ahdon?
Kyllikkini marja, mairut
laita tänne uskon airut! —
Etkö kuule kuikutusta,
Ahti raukan rukousta?
Et sä vastaa. — Olet vainaa. —
Taakkani se kasvaa, painaa.
— Äiti ainut, kultamuru,
suista Lemminkäisen suru.