Käänny Kaukomielen puoleen,
luo’os lohdutusta huoleen!
Sain mä ennen avun sulta,
suo se nytkin äitikulta.
Sinun silmäis’ hellä luonti
on kuin suuri anteeks’ suonti. —
Näin on suru suloisempi.
Siunattu oi äidin lempi.
II.
Nyt alla kodin kurkihirren taas sydämeni sykkäilee. Ja kuulen ääntä vienon virren, mi rinnassani helisee.
Se puhuu: pient’ on sankarmaine,
ei vie se tähtitarhoihin.
Ja ikäisyyden virtain laine
sen huuhtoo aivan aikaisin.
Mut tuo on suurta, ikisuurta,
kun henkes aarteet oivallat,
ja rinnassasi hyvän juurta
kuin kallehinta kasvatat.
On suurta nousta erheistänsä,
töin entisyyttä sovittaa
ja kuulla omaa henkeänsä
ja muitakin myös oivaltaa.
Mut kauheaa on kalske kalvan ja inhaa ihmisviha myös. Kun voitat oman luontos halvan, kas tuo on suurin sankartyös.
III.
Se lenteleepi luokseni tuo henki kevyt, vapaa ja vaipuneena aatoksiin yön vuoteella mun tapaa. Se luokseni mun leijuaa ja hiljaa kuiskuttaa.