Anopill’ on puhe hellä, siksi suurella ilolla valkaisen mä vaattehia, pesen paitoja paraita veden valko vaahtosessa.
Minä miekkoinen miniä vierellä hyvän anopin yhtä vainen vaikertelen, tuiskumieltä Lemminkäisen, joka aaltona ajaikse, hyökynä on hyrskyävi, meren voimalla valuvi.
Jos mä voisin viihdytellä urhoni uhmamielen, sotakaihon Kaukoltani, jos mä voisin laulullani lauhduttaa sen rinnan polton, jos mä voisin lemmelläni soinnuttaa sen soraäänet, asetella meren aavat, tyynnytellä Turjan tuulet,
silloin lintuna lepäisin kaulassa kotoisen Kaukon, suloisessa suudelmassa lemmen lauhassa levossa.
XII.
Jo poista Kauko sun vuotees’ luota tuo säilärautasi säihkyinen. Ei meille onnea miekka tuota, sen hurmehaava on hirmuinen.
Oi ellös kättäsi tahraelko,
en tuota itkutta nähdä vois.
Mun öitän’ valtaisi synkkä pelko,
ja lempi luotani hiipis pois.
Ja haava syömehen syttyis syvä, kun lentäis vainojan nuolet nuo. Oi Kauko olkosi hellä, hyvä ja poista seinältä miekka tuo.
XIII
Mä kuulen humun karkelosta nuorten, kun loppunut on päivän aherrus. Se kaikuu yli vainioin ja vuorten, ja siin’ on ilon-ääni, riemahdus.