»Olkaa huoletta! En ole tulenarka.»
Mutta minä olin tulenarka. Tuskin olin istunut kuukauden päivät häntä vastapäätä, kun olin sydänjuuriani myöten häneen rakastunut. Hän oli aurinkoni. Kun hän oli huoneessa, oli päivä. Kun hän meni pois, tuli yö. Hän oli pilkulleen sellainen sivistynyt herra, jollaisen halusin miehekseni. Maisteri, tuomarin poika, varakas, hyväpalkkainen, komea, kohtelias.
Pahinta oli, ettei hän rakastunut minuun. Hän suorastaan karttoi minua. Hän saattoi tuhlata hymyn jollekulle näivettyneelle työtoverilleni, minua hän katseli kulmat kurtussa kuin tekisin paljaita pukkeja työhöni. Kuitenkin olin ehdottomasti kaunein nainen Siirilässä. Sen ilmaisi minulle peili, naisten kateus ja miesten ihailu. Nuoret miehet liehuivat ympärilläni kuin kiusalliset kärpäset. Ylpeyden kärpäslätkällä karkoittelin heitä matkoihinsa. Minä en halua köyhää miestä, en halua nousukasta, en juoppoa. Halusin Äyrämön. Itkin vuoteellani. Halusin olla ruma noita-akka, koska kerran kauneudestani ei ollut niin paljon hyötyä, että se olisi kiinnittänyt minuun haluamani miehen.
Mitä korkeammalle tuskani kohosi, sitä pystympään pääni nostin. Tämän seurakunnan ei tarvinnut tietää, että minä rakkauden tuskissa kiemurtelin. Eei! Armollisesti vastasin esimieheni tervehdykseen.
Yhtenä päivänä levisi konttorissa huhu, että Äyrämö seurusteli tohtori
Peipon sisaren kanssa.
»Näin omilla silmilläni, kuinka he suutelivat Putkosen veräjän suulla», vannoi konekirjoittajatar.
Minä istuin laskukoneeni ääressä. Viereisen huoneen ovi oli raollaan. Näin Äyrämön sukivan hiuksiaan peilin edessä. Kuulkoon nyt kerran kunniansa!
»Ja te olette nyt kateudesta kahtia halkeamassa, Kun neiti Peippo-raukkakin kerran sai suudelman. Täytyyhän maisteri Äyrämön tasapuolisesti kohdella ihailijattariaan. »
Konttoripäällikkö ilmaantui kynnykselle.. Tytöt hävisivät kuin siivellä lakaistuna.
Äyrämö asteli suoraan luokseni. Nousin seisomaan.