Talo oli täynnä hätäytyneitä suojeluskuntalaisia. En heitä nähnyt.
Märkänä, ropakoisena lensin huoneisiin.
Etuhuoneessa käveli Leimu pidellen päätään ja valitellen surkeasti. Hän lienee ollut sekaisin päästään. Sekaisin olin minäkin. Tempasin vastaanottohuoneen oven auki. Siellä oli Asser, minun Asserini.
Vihani, halveksumiseni, katkeruuteni olivat poissa kuin tuulen riepottamat höyhenet. Tuskasta vaikeroiden vaivuin hänen vierelleen maahan. Hän, Asser, vahankalpea Asser, oli minulle kalliimpi, rakkaampi kuin elämä. Kuinka kaduinkaan kylmyyttäni ja julmuuttani! Nyt oli tuossa enää kylmenevä ruumis, jolle en saanut, voinut rakkauttani lahjoittaa. Kiemurtelin maassa ja itkin ääneen. Mitä välitin tohtorista, mitä välitin tohtorinnasta, mitä koko maailmasta? Minun kaikkeni, kärsimykseni, rakkauteni jättäisi minut iäksi.
Joku kosketti päätäni. Joku koetti nostaa minua maasta. Tohtori? Mitä?
»Rauhoittukaa, neiti! Hän ei ole kuollut. Hän haluaa sanoa teille jotakin.»
Tohtori nosti minut seisomaan. Asser, ah, hän avasi silmänsä. Hän ei ollut vielä kuollut!
»Varpu!» kuulin kuiskauksen.
»Ah, Asser! Et saa kuolla! Kuulitko, et saa! Minä rakastan sinua. Sinä tiedät sen. En enää koskaan ole julma, en kylmä. Asser, Asser! Ooo, tohtori, te ette saa antaa hänen kuolla. Ette saa!»
»Rauhoittukaa, neiti!» sanoi tohtori toistamiseen, »Haava on vaarallinen, mutta pelastuksen toivo on. Olkaa rohkea! Hillitkää itsenne! Siitä riippuu paljon.»
»Varpu!» kuiskasi haavoittunut. Kumarruin lähelle tohtorin tukemana.
»Ei ole… äitiä… joka sieluni… ja… ruumiini haravoisi…
Tuonelan joesta.»